“Rikkakasveja”, sanoi mummo. Minä olin vähän nolo, enkä enää muistanut hämmennyksissäni, mitä olin juuri aikonut sanoa. Huomiomme kiinnittyi kuitenkin äkkiä varikseen, joka piti kovaa meteliä vanhan naavakuusen latvassa. Se hyppi paikallaan ja heilutti nokkaansa alas ja ylös. Mummi sanoi, ettei hän milloinkaan ollut moista nähnyt. Hän vilkaisi minuun ja lähti rukkaset kädessään, lökäpöksyt multaa tupruten liiterille päin. Sieltä hän hetken päästä toi vaivalloisesti raahaten tikapuita, jotka asetti kuusta vasten. Hän sanoi, että minä voisin kiivetä ylös katsomaan, mitä kummaa varis elämöi. Minua oudoksutti; tavallisesti mummi aina varoitteli minua kiipeämästä mihinkään, vaikka olisin halunnutkin. Nytkin kyllä mielelläni lähdin kiipeämään, mutta minua arvelutti varis. Kuusi oli tuuhea ja pian koko maailma katosi näkyvistä, olin yksin siellä vihreyden valtakunnassa. Minua rupesi keinuttamaan, kaikki pyöri päässäni ja tunsin, kuinka maapallo raskaasti rusahdellen kääntyili. Latvassa päivä alkoi taas paistaa, kun oksisto harveni. Varis oli kadonnut jo aikaa sitten, löysin oksantyvestä vain epämääräisen möykyn, jota se oli nokallaan hakannut. Kosketin sitä, mutta vedin käteni äkkiä takaisin, kun sain pieniä sähköiskuja. Sen pinta kohoili kuin se olisi hiljaa hengittänyt.