Taivaanranta himersi. Tuuli puhalsi navakasti ja toi kirpeän tuoksun kaukaa etelästä. Olin sanellut kirjettä asiamiehelle koko aamun. Hän oli jo lähtenyt, hypännyt ratsun selkään ja nelistänyt tiehensä mitään sanomatta. Hän suhtautui tehtävään nuivasti, vaikka kirjoittikin kaiken saneluni mukaan. Välillä hän kohottautui sanoakseen jotakin vastaan, mutta katseeni nähtyään painui takaisin tuoliin ja jatkoi kirjoittamista. Kun kirje oli valmis, luin sen läpi. Pääpiirteissään siinä oli kaikki oikein, joten sujautin sen kuoreen ja ojensin sen hänelle. Hänen lähdettyään jäin mietteisiini. Olin tuntenut hänet lapsesta ja aina me olimme tulleet keskenämme toimeen, myös silloin, kun palvelimme samaan aikaan virastossa. Iltaisin me laadimme harrastuksena karttaa lähiavaruuden valoilmiöistä. Kartasta  piti tehdä kuutionmuotoinen ja se oli sen vuoksi erityisen työläs viimeistellä. Koska havaintoihin jonkin verran vaikuttivat mannerlaattojen liikunnot, piti karttaan saada esille myös normaalin topografian mukainen maanosaerittely. Pitkään asiaa tuumattuamme ratkaisimme pulman niin, että sijoitimme kuution sisään pallokartan. Sieltä se loisti himmeän sinertävänä ja antoi karttaa lukevalle tarvittavan perspektiivin ja tiedon. Saimme kartastamme maantieteellisen seuran vuosijuhlassa palkinnon. Olen sen jo aikaa sitten hukannut, mutta muistan sen olleen jonkinlainen amuletti, jonka näytöltä saattoi lukea kulloiseenkin mielentilaansa soveltuvan mietelauseen. Taikakalua pidettiin kaulassa tai ranteeseen kiinnitettynä. Pidin sitä kaulassa pari päivää. Koirani inhosi sitä. Ensimmäisen kerran tarkistin sen jättämän viestin aamulla herätessäni. Siinä luki: ”He ovat lähteneet muukalainen muassaan. Viileät illat”. Viestissä ei ollut mitään järkeä, mutta saattoihan olla, että olin nähnyt jotakin sekavaa unta. Seuraavan kerran vilkaisin sitä saateltuani veljeni pitkälle matkalle. Siinä luki: ”Aamulla lintu huoahtaa. Savu nousee ylös”. Päätin antaa palttua koko laitteelle.