Vilja leimusi ja keinui silmissä kuin radaltaan syöksyvä Kuu. Taivas oli koko lapsuuteni ajan aina violetti; kun maammoltani siitä kysyin, hän sanoi, että öisten pahahenkien lento sen teki. Omasta lapsuudestaan hän muisti valkeat utupallot, joita leijui kaikkialla ilmassa; niitä linnutkin pelkäsivät. Hän oli palloharhojen takia ollut lääkärissäkin, lääkäri oli pudistellut päätään ja tarjoutunut iskemään suonta valtavan suurella raudalla, jolla kylän seppä arkipäivisin kengitti hevosia. Tai ei oikeastaan hevosia, vaan yhtä ainoaa hevosta, niin suurta, ettei sellaista navettaa tai katosta vielä ollut rakennettu – eikä rakennettaisi myöhemminkään - jonka alle se olisi harjaansa ravistelematta mahtunut. Äiti kieltäytyi suoneniskusta ja niinpä tyytymätön lääkäri kirjoitti mustalla sulkakynällä hänen nimensä suureen kirjaan, vihainen ilme kasvoillaan. Hän sanoi, että ottaisi kirjan kuollessaan mukaansa taivaaseen, jossa hän sen ojentaisi Taivaan Isälle viimeistä tuomiota varten. Äiti vajosi muistoihinsa ja sillä aikaa huomasin taivaanrannasta lähestyvän mustan pölypyörteen. Läheisellä laitumella oli lehmiä, jotka kävivät levottomaksi; niiden vihreät silmät pyörivät villisti kuin mehiläispesät ja ne säntäsivät hassusti, jäykin jaloin pomppien metsäaitaa päin ja yrittivät paeta suuren aarnimetsän suojaan, josta minäkin olin monet kerrat piilopaikan löytänyt.