Olin poistunut edellisenä iltana juhlista, syöksynyt vihaisena kartanon päivällisiltä tähtikirkkaaseen yöhön, ja siitä saakka juossut. Monta kertaa olin kaatunut ja olin yltä päältä ravassa. Lähestyin asutusta, sen saattoi päätellä toisiaan pahaenteisesti kiertelevistä poluista, mutta en halunnut kohdata ketään nyt. Illallisen aikana, käydessäni keittiössä, korvaani oli kuiskattu valtiosalaisuus. Tunsin kuiskaajan turpeiden huulien kiertoliikkeen ja hienoisen imun korvallani, joka kastui heti märäksi. Salaisuuden paljastuminen oli syy poistumiseeni; en halunnut niiden ihmisten kanssa enää olla missään tekemisissä. Salaisuuden paljastaneen miehen piti olla kuollut; kaikkien ihmetykseksi hän oli ilmaantunut omiin hautajaisiinsa ja siellä oli sentään ollut sotilasosasto ja kaikki. Sotilaat olivat selvästi käärmeissään vainajan henkiin heräämisen takia. He olisivat niin mielellään ampuneet kunnialaukaukset. Tilaisuuden lässähdettyä he mulkoilivat miestä kiukkuisesti, kuin olisivat halunneet ampumatta jääneiden kunnialaukausten sijaan ampua hänet. Mies ei millään tavalla selitellyt ilmaantumistaan elävien kirjoihin. Pappi ei aluksi ollut häntä huomaavinaan, jatkoi vain korahdellen hartaiden muistosanojen lukemista ja selaili raamatustaan sopivia sitaatteja, vaikka häntä jo nyittiin hihasta. Hän oli tunnettu siitä, että käytti saarnoihinsa vanhantestamentin aihelmia, jotka tihkuivat jumalan raivoa, väkivaltaa ja kansanmurhia.