Ei voinut olla sattumaa, että sama henkilö, joka tuli kujalla minua vastaan oletettua aikaisemmin, huokaisi syvään nähdessään poikkikadun yli nopeasti livahtaneet kahdeksan kissaa. Ne puikkelehtivat kapeikon yli niin ripeästi, että vain muuan nopeaälyinen laskija, joka pystyi muuhunkin kuin mutisemaan ulkomuistista kaiken lukemansa, pystyi niiden lukumäärän ilmoittamaan. Kun se oli selvillä, hän otti lippalakin päästään, nousi ylös maasta, jossa oli röhnöttänyt laskemisen ajan pitkin pituuttaan ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sitten hän kaivoi suurieleisesti paksukantisen kirjan taskustaan ja teki siihen terävällä kynällään joitakin merkintöjä. Me muut seisoimme hänestä matkan päästä ja katselimme ihailevasti. Sellaista laskijaa ei toista tunnettu; häntä oli lainattu moniin maahanpanijaisiin ja karjanlaskentaan syviin metsiin. Mutta me kaksi, nyt toisemme silmästä silmään nähneinä, hymyilimme vaisusti ja muistelimme varmaan koko lailla samoja asioita, yhteisiä kokemuksia nuoruudesta. Mieleeni tuli ensimmäiseksi hurja pakomme palavasta koulusta kerran yöaikaan ja polttava syyllisyydentunne ja epäily siitä, että palo olisi saanut alkunsa meidän leikeistämme. En huomannut silloin ketään pakomme silminnäkijää, mutta tähän saakka olen salaa pelännyt, että jostain astuisi esiin todistaja, joka osoittaisi meidän syyllisyytemme. Menin kumppaniani lähemmäksi ja tervehdin häntä leveällä poskisuutelolla.