Mieleeni muistuu muuan tarina, jonka isoäiti minulle kerran verkkaisesti puputtaen kertoeli. Hän oli lemmikkikilpikonnansa kanssa maalla kevättalvea viettämässä. Päivät olivat jo lämpimiä ja kirkkaita kuin paholaisen hopeapata. Puiden kosiomenot olivat täydessä käynnissä; ne hakkailivat toisiaan lempeästi punertavilla oksillaan ja hypähtelivät innostuksissaan ilmaan. Myös pikkuruisen kilpikonnan suonissa kohisi kiima. Se leijaili pitkiä aikoja keskellä huonetta mitään puhumatta ja huokaili ja pärski sydäntä särkevästi. Kun ilta tuli, aurinko tahri koko taivaankannen. Perussävy oli kellertävä ja siinä kiersi punaisia ja vihreitä juovia. Puut rauhoittuivat, vetäytyivät mustanpuhuvaksi rintamaksi metsän laitaan ja yhtyivät toinen toisensa jälkeen jylisevään ylistyshymniin. Silloin mummi ja kilpikonna jo nukkuivat kylki kyljessä, suupielet iltavellistä vaahtoisina. Yöllä kilpikonna heräsi ulko-ovelta kuuluvaan paukahteluun. Se hyppäsi vuoteelta alas ja kipitti eteiseen, jonne jäi vaimeasti parahtelemaan. Mummi heräsi, pelästyi outoja ääniä ja meni myös eteiseen. Äänet olivat kovia ja vaativia, kuin joku olisi röyhkeästi yrittänyt ovea riuhtomalla päästä sisään. Mummi meni kammariin ja alkoi hätäisesti pakata pientä matkalaukkua pakoreissua varten. Kun melu ulko-ovella ei lakannut, hän avaisi varovasti kammarin ikkunan ja luikahti laukun ja kilpikonnan kanssa ulos. Talon takana oli pimeää ja hiljaista, tähdet roihusivat taivaalla. Taivaanlaki oli erityisen kirkas. Kaukaisessa tähdistössä oli tapahtunut räjähdys, jonka jälkikaiku toi Maahan rauhattomasti loimottavaa valoa. Mummi kahlasi lumessa metsänrajaan ja katosi puiden suojaan. Hän kiipesi suureen kuuseen, jossa oli kiipeillyt jo pienenä tyttönä. Sen latvassa oli vielä vanhan majan jäänteitä, jotka mummi iloisena heti tunnisti. Niiden joukossa oli palanen purjemastoa ja pieni meteorikivi, jossa oli kuvioita, niin kuin joku olisi ne siihen kaivertanut.