Aloin jo kyllästyä, hän vain puhui puhumistaan, vaikka meidän olisi joutuin pitänyt juosta karkuun. Keltainen vilja läikehti ympärillämme. Varoituksia olin kuullut viimeksi radiosta; siitä kaiketi oli jo viikkoja, sen jälkeen olin ollut karussa ja kuullut vain joka puolelta yhtämittaista räjähtelyä. Tiesin, mitä minusta ajateltiin virastossa, sinne oli siis turha olla yhteydessä, eikä se sitä paitsi olisi ollut mahdollistakaan nyt, kun koko yhteiskunta oli romahtanut. Niillä teillä, joita pitkin kulkiessani tänne olin joutunut, vaelsi ryysyinen kansa, pupillit laajenneina, suuret ihohuokoset vettä pursuvina. Viljan seassa kahahti, siellä puikkelehti jänis, jota seuraamaan empimättä lähdin, toveristani piittaamatta. Jänis juoksi poukkoillen sinne tänne enkä tiennyt, oliko sen tarkoitus eksyttää minut vai johdattaa pois pellolta, luotin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Pian viljan ryntäilevä kasvu alkoikin tasaantua, menimme juoksujalkaa korteikossa, kunnes tulimme suuren ojan luo.
Jänis hyppäsi kerkeästi yli, mutta minä kaaduin rähmälleni ojan pohjalle, jossa virtasi kirkasvetinen puro. Jano oli kova, mutten uskaltanut juoda, sillä tiesin veden myrkytetyksi. Ojanpenkalle takaisin kömpiminen ei ollutkaan niin helppoa kuin luulin, savimaa livetti alla ja kerta toisensa jälkeen valuin takaisin pohjalle. Ei auttanut muu kuin lähteä ojanpohjaa pitkin kävelemään ja toivoa, että jonnekin aikaa myöten joutuisi. Toverini oli saavuttanut minut, hän seurasi minua yläpuolellani ojanreunalla ja motkotti koko ajan siitä, mitä olin hänelle tehnyt.