Päivät ovat olleet sateisia syyspäiviä. Nyt aurinko pilkistää pilvien raosta ja kaistale sinitaivasta näkyy. Huomenna olen tähän aikaan junassa, matkalla konferenssiin. Niin pitkää matkaa en ole ennen tehnyt ja minua vähän jännittää. Hankaluuksien varalta olen raapustanut muistilehtiööni joukon puhelinnumeroita; yksi on pomoni, toinen lapsuudenystäväni ja muut eri maiden viranomaisten numeroita. Lapsuudenystävääni en ole aikuisena tavannut kuin kerran. Osuimme yhtä aikaa raitiovaunuun. Hän nyökkäsi vaivautuneesti minut nähdessään. Se tuntui pahalta; loppumatkasta en enää katsonut häneen päin. Hän jäi ennen minua pois. Tuumin kuitenkin, että hädän tullessa ehkä voisin hänelle soittaa.

Nyt kun olen pakannut, minulla on aikaa lähteä kävelylle. Hotellini on kaupunginpuistoa vastapäätä. Puisto on hiljainen tähän aikaan päivästä. Linnutkin ovat vaiti, ainoa kuuluva ääni on taukoamaton liikenteen kohina. Kävelen poppeleiden reunustamaa puistobulevardia. Se levenee aukioksi, jonka reunalla on penkkejä. Aukiolla on jonkun suurmiehen patsas. Se esittää arkisiin vaatteisiin pukeutunutta miestä, joka tähyää hattu kädessä yläilmoihin. Katseeni seuraa vaistomaisesti hänen katsettaan. Aprikoin, mitä niin kummallista hän on nähnyt, että tapauksesta on kannattanut veistää patsas.           

Matkalla. Sadepisarat ropisevat junan kattoon. Tunnelissa ropina taukoaa, mutta jatkuu taas heti tunnelin jälkeen. Siinä on jotakin ironista.

Minulla oli vaimo, mutta se kuoli syöpään. Tämänlaatuinen syöpä on harvinainen, sanoi lääkäri. Meillä meni vaimon kanssa ihan mukavasti. Joskus vähän hermostuin, mutta muuten. Esimerkiksi, kerran meillä oli remonttimies, jonka hommia vaimon piti vahtia, kun olin töissä. Mutta remonttimies veti välistä ja häipyi ennen kuin työ tuli kunnolla tehdyksi. Keittiön oveen jäi maalista valumisjälkiä. Kotiin tultuani raivostuin ja löin pinon astioita mäsäksi lattiaan. Sitten menin kuppilaan ja vedin pään täyteen. Vaimo oli vietnamilainen. Löysin sen kirjeenvaihdossa. Sen vanhemmat olivat tulleet pakolaisina Suomeen. Vaimo oli semmoista hienoa sorttia. Se soitti jotakin vietnamilaista kielivempelettä ja lauloi. Kissan rääkkäämiseltä se suoraan sanoen kuulosti. Mutta sängyssä se oli kuuma pakkaus. Kaikki asennot se osasi. Kerran käytiinkin Vietnamissa. Sen vanhempien kotitalo oli Huessa. Siinä lähellä on se paikka, My Lai, jossa amerikkalaiset pani ranttaliksi. Ruumiita tuli. Siinä meni nuoret sekä vanhat samanlailla, niin kuin laulussa sanotaan. Appiukko sai sodassa päälleen lentokoneiden ruiskuttamaa kasvimyrkkyä.

Herään usein aamuöisin tunteeseen, että jotain on vinossa. Tätä on jatkunut vuosia, jo paljon ennen vaimon kuolemaa. Siihen on niin tottunut, että tunne menee päälle, vaikka asiat olisivat ihan kunnossa. Monina öinä olen esimerkiksi nähnyt unta, että olen tappanut erään naisen ja haudannut hänet metsään lehtikasan alle. Tapasin hänet nuorena miehenä. Se oli sellainen isotissinen, minua vanhempi lyllerö, jota nuoruuden innolla paneskelin. Minulla oli ryyppyputki päällä siihen aikaan. Filmi katkesi monta kertaa. Sitten nainen katosi enkä enää nähnyt häntä. En vieläkään ole varma, mitä tapahtui.

Alkaa hämärtää. Alpit kyynelehtivät Auringon viime säteissä. Ne ovat kuin Jumalan kolhot kasvot.  Korkeat vuoret pidättävät pilviä, kirkastuneelle taivaalle putkahtaa tähti toisensa perään. Konduktööri sanoo, että olemme kohta perillä.

Hyppään asemalla taksiin ja annan kuljettajalle osoitteen. Hän brassailee, ei muka löydä ja kiertelee siellä täällä päätään raapien. Sitten hän on soittavinaan johonkin. Mittari raksuttaa. Ärähdän hänelle ja hetken päästä hän kaartaakin pienen kaksikerroksisen hotellin eteen. Kun tulen vastaanottoon, tiskin takana mies ja nainen riitelevät kovaan ääneen. He ovat hotellia pitävä aviopari.  Nainen huomaa minut ja kiiruhtaa luokseni. Aamiaisen emäntä tuo huoneeseen: patonkia, kaakaota, pala juustoa, marmeladia ja päivän lehti.

Kun on isossa firmassa töissä, alkaa kuvitella kuuluvansa parempaan väkeen. Työmatkoilla majoitutaan hotelleihin, joihin itsellä ei ikinä olisi varaa, ja get-togethereissa päästään skoolaamaan linnoihin ja kartanoihin, joihin muuten on pääsy kielletty. Siinä sitten alkaa puolustaa sitä kaikkea paskaa, jota firma edustaa. Luksuksesta ei halua luopua.

Konferenssi pidetään kaupungintalolla.  Kuulun niihin ihmisiin, joille konferenssielämä on vierasta. Tunkkaiset hotellit, juhlavanjäykkien vaatteiden päälle pukeminen ja päältä riisuminen, kireä kävely liian pitkiksi venytetyillä käytävillä, luentosalin hälinä ja ihmisten raivokas teeskentely tekevät minut huonovointiseksi. Kun sali pimenee ja luennoitsija astuu korokkeelle, huokaisen helpotuksesta. Edes hetken saa olla rauhassa, katsella silmät puoliummessa, hymyssä suin, kuinka suuri vaakalintu liitelee arvokkaasti salin korkeuksissa, kirkaisee ja läpsäyttää pari kertaa siipiään niin että ilma humahtaa. Ilmavirta panee pölyhiukkaset liikkeelle; syntyy sähkövarauksia, jotka purkautuvat pieninä salamoina. Niiden välähdykset heijastuvat aavemaisena tuikkeena puhujan kasvoilta.

Tauolla kilistellään kahvikuppeja, murennetaan keksejä ja kaivetaan taskusta käyntikortteja, joissa on hienoja titteleitä ja osoitteita. Päivän viimeisen esitelmän aikana lepakot heräävät ja aloittavat ihmiskorvin kuulumattoman rukoushetkensä. Ne leijuvat ilmassa ja pyörähtelevät kuin dervissit.

Illallinen on järjestetty maaseutukartanoon, jonne on bussikuljetus. Ihmiset kerääntyvät juhlatamineissa pihalle; ne, joilla on kävelykeppi tai ryhmysauva, hakkaavat puunrunkoja kokeillakseen niiden lujuutta. Näiden ihmisten mielestä kaiken pitää olla ehdottoman lujaa. Kartanon ovet aukaistaan ja rynnistys sisälle alkaa. Henkilökuntaan ei juuri huomiota kiinnitetä, on kiire päästä esittäytymään silmäätekeville. Napsahdukset ja massahtelu kaikuvat tervetuliaissalissa, kun suuta voidellaan liukkaaksi omakehuin. Kuljen äänettömästi huoneesta toiseen ja jään katselemaan herrasväen makuukamarin ikkunasta kaukaiselle tasangolle, jonne ajan kerrotaan kadonneen.

Tunnistan Jamesin, brittimiehen, joka on työssä samassa yhtiössä kuin minä. En voi sietää hänen nokkamaisuuttaan. Hän teettää mittauksia laboratoriossamme. Hänen testisuunnitelmansa ovat useimmiten älyttömiä eivätkä perustu mihinkään järkevään teoriaan vaan hänen suurudenhulluihin luuloihinsa. Kerran hän tehnyt minusta valituksen, koska muka viivyttelin tulosten raportoinnissa. Minulle annettiin varoitus. Nyt hän tietysti kyttää minua ja raportoi johdolle, ellen solmi hyödyllisiä kontakteja. Kusipää.

Olen järjestänyt yhden vapaapäivän käydäkseni Mont Blancilla. Bussi lähtee aamulla hotellin edestä. Bussinkuljettaja toimii myös oppaana. Hän puhuu ranskaa, jota vaivoin ymmärrän. Matka soljuu halki jylhenevien maisemien. Mont Blancin juurella on hiihtohissi, joka vie näköalapaikalle. Alhaalta voi vuokrata takkeja ja jalkineitä, sillä vuorella on kylmä. Koliseva hissi nousee yhä ylemmäs, puheenpolotus hiljenee. Opas kertoo merkillinen kiihkeys äänessään vuorella itsemurhaa yrittäneiden suuresta määrästä.

Maisema ylhäällä on epätodellisen kaunis, aurinko hohtaa violetin väriseltä taivaalta ja kehrää kuin kissa. Mustien vuorenhuippujen yllä kaartelee korppikotkia saalista tähyten. Unohdan kaiken muun. Tuohon lumen ja jään kirkkauteen tahtoisin kadota, liukastua joltakin yrmeältä jyrkänteeltä, pudota alas riemusta kiljuen ja lyödä pääni mäsäksi louhikkoon.