Kotonani soi joskus öisin kello.
Siihen herää.
Ei se pelota,
mutta tulee äkkiä tunne
hulluudesta,
kaiken pirstoutumisesta.
Se on suuren vaskikellon ääni,
pronssinpehmeä ja kuuluva.
Jollakin tavalla soitto liittyy Merkuriukseen;
kun se näkyy taivaalla,
tavallisesti keväisin, kello soi.
Olen varma, että se soi äänettömästi
samaan aikaan Merkuriuksessa,
siellä missä ikuinen päivä
kohtaa ikuisen yön.
Kellon asettajasta ei tiedetä.
Jo edesmenneen postinkantajani mukaan
se on luultavimmin vain joku kuljeksija,
jonka silmät Aurinko on polttanut
varoituksena liiasta uteliaisuudesta.
Sillä Merkurius ei ole planeetta,
se on portti.