En tiedä, miksi hän niin sanoi, mutta minun päiväni ja ajatusteni kalpeat häiveet se synkensi. Jääpala putosi katolta ikkunalaudalle ja kun päivänsäde siihen osui, se säihkyi kuin timantti. Hän seisoi keskellä huonetta haisevassa turkissaan ja kysyi ainakin kolmannen kerran meiltä, oliko aikomus lähteä ylittämään erämaata. Äänet kohosivat ja saivat vihaisia sävyjä; kukaan ei huomannut oravaa, joka pihapuussa kiipeili. Joku alkoi irvailla ja sanoi, että mistäs sellaisen erämaan nyt tähän hätään löytäisi; tämä sai aikaan naurua, jopa turkkiäijän katse pehmeni hetkeksi ja hänkin naurahti. Emännöitsijä pyörähti paikalla kahvipannuineen, mutta aisti tunnelmassa sellaista kireyttä, että lähti murheellisen näköisenä huoneesta takaisin pakariin. Minä aloin saada tarpeekseni, tätä menoa lähtö viivästyisi yömyöhään ja sitten oltaisiin kylmässä ja pimeässä ihmeissään ja syyttely ja tivailu taas alkaisi. Kerran olin ollut näiden ihmisten kanssa metsällä ja se oli ollut hermoja koettelevaa. Oli selvästi sanottu etukäteen, ettei ammuskeltaisi, mutta joku siihen sortui silti. En jäänyt katsomaan, saiko joku eläin surmansa; juoksin metsän halki kuin päättymättömässä käytävässä, kunnes tulin metsänrajalle, jossa päästin kuuluvan huikkauksen. Niityllä oli rauhallista, pitkässä heinikossa liikkui jokin suuri eläin, joka huikkauksen kuullessaan hetkeksi jähmettyi paikoilleen, mutta lähti sitten taas liikkeelle. Otuksen olivat huomanneet muutkin, sen yläpuolella pyrähteli lintuja, jotka olivat sekä uteliaita että hieman peloissaan, vaikkei näin suuri eläin niitä voinut uhata.