Ruumisauto syttyi tuleen viime kesänä Sturenkadun kulmassa, muistatteko vielä uutisen? Monet eivät kuitenkaan tiedä, että sillä oltiin viemässä kollegaani krematorioon. Vaikka polttohautaukseen oltiinkin menossa, niin rajansa kaikella. Hän pomppasi arkusta, avasi takaoven ja häipyi pumpulisessa palttinassaan liikenteen sekaan, autontorvien törähdellessä. Kuljettaja oli mennyt soittamaan apua läheisestä kahvilasta, sillä sammutusvälineitä ei krematorioautossa ollut. Hän jäi kahville ja kinasteli kahvilanpitäjän kanssa urheilutuloksista. Muutama kolikko kollegallani oli taskussa tuonenvirran lautturia varten, hän osti niillä kengät kirpputorin hallista. Sitten hän pani kengät jalkaansa ja kun ei muuta voinut, aukaisi hallin oven ja alkoi pitää torilla puhetta kaikille vapaille sieluille. Vapisevalla äänellä hän puhui, mutta ylväästi, monesta talosta aukaistiin ikkunat ja leukaa kätösiin nojaten sitä kuunneltiin, linnutkin hiljenivät. Hän puhui viimeisestä virkamiesuransa tapauksesta, kadonneista pikkupojista, joita epäiltiin suden viemiksi. Mutta he olivatkin karanneet seurakunnan pastorin kanssa ja juoksivat öisin hänen perässään talojen katolla, korkealla katukuilun yläpuolella. Muuan talonmies heitä ajoi vihastuksissaan takaa, vain villasukat jaloissaan, liukasteli ja putosi viimein, syöksyi katukuiluun, mutta tömähtikin eräälle parvekkeelle ja selvisi vähin vammoin. Asunnossa eleli pariskunta, jolla ei ollut lapsia ja he päättivät adoptoida talonmiehen. On selvää, että viranomaisilta ei lupaa olisi saatu, mutta ei heiltä mitään kysyttykään. Lupa haettiin eläinsuojeluyhdistyksen löytöeläintalosta. Siellä muuan koira antoi ilman muuta suostumuksensa. Se otettiin mukaan. Pariskunnalla oli pieni leipomo keskellä kaupunkia ja siellä he nyt olivat koko konkkaronkka työssä ja leipoivat kaupungin parhaita rinkeleitä. Viranomaiset kävivät tarkastamassa leipomon ja kyselivät papereita talonmieheltä ja koiralta, mutta rinkeleillä heistä selvittiin. Talonmies sai kauan kärtettyään luvan lähteä harjoittelijaksi lautalle, joka purjehti kaupungin ja sen suurimman saaren väliä. Hän oli kansipoikana, möi rinkeleitä ja lauloi lauluja elämästään möreällä bassolla, kaiku kimpoili kallioista. Matkailijat olivat haltioissaan, he katsoivat toisiaan kyyneleisin silmin puristaen rinkelipussiaan ja nyökkäilivät älytön ilme kasvoillaan. He äänittivät laulua nauhureihinsa, sitä kuunneltaisiin vielä kaikissa maailman kodeissa.