Linja-autossa tulin mietteissäni vilkaisseeksi ajovalojen kiilaa pimeässä maisemassa. Olin valveen ja unen puolimaissa, tuossa meille kaikille niin tutussa tilassa, jossa tajunta alkaa pulputa kuin voimallisista virtauksista tulviva lähde. Minusta näytti, kuin valokiilan ulkorajalla olisi parveillut kokonainen joukko olentoja, jotka suin päin ryntäsivät valoa pakoon. En tiedä, mikseivät ne paenneet metsän synkkään iloon, vaan kiusasivat itseään ja jatkoivat kirmailuaan auton edessä. Ne olivat kuin lintu, joka huvittaa lohdutonta vaeltajaa maantiellä. Se lennähtää aina hivenen eteenpäin ja jää sitten odottamaan kulkijaa voidakseen taas kohta pyrähtää. Kenties lintu on tyhjyydestä putkahtanut, tuumii vaeltaja, ja tarkoitettu seuraksi olemattomuuden kentillä harhailevalle sielulle. Kerran, kun olin palaamassa lomalta työhön, kuljin pitkin polkua, joka vei kaupunkiin johtavalle tielle. Elettiin lämmintä alkusyksyä. Maisema väreili kalpeassa valossa, ukonilma oli alkamassa. Silloinkin minulla oli seurana lintu, joka lensi edelläni. Minua harmitti kovasti töihin palaaminen. Oli sovittu, että jäisin odottamaan pikatien varteen muuatta miestä, joka poimisi minut kyytiinsä. Edessä oli pitkä tarkastusmatka rakennuksilla eri puolilla lääniä. Toinen toistaan komeampia taloja nousi juuri näinä aikoina harjaan. Suurin osa niistä ei tullut asumiskäyttöön, vaan ne olivat maamerkkejä kuninkaalle, jota odotettiin pilvistä saapuvaksi. Niissä ei ollut huoneita lainkaan, vain pelkkä ulkokuori, jonka sisään oli valettu pronssinen kello.