Minä otin vielä uunilämpimän leivän, käärin sen pyyhkeeseen ja pistin poveeni. Ulkoa kuului kirkumista, se oli taas se sama akka, joka siellä aamullakin oli ollut; silloin se kiljui naama ja kaula sinisenä, mukanaan ylivilkas kakara, joka hyppi raivosta tasajalkaa ja huusi yhtä kovaa kuin äitinsä. En tiedä, mistä he olivat suuttuneet; vahtimestari, entinen karski merenkävijä, oli silloin kävellyt heidän luoksensa raskain askelin ja kehottanut kovalla äänellä heitä poistumaan. Näin kuitenkin unisin silmin, että hän samalla oli vaivihkaa tarjonnut äidille setelitukkoa, jonka tämä olikin ahnaasti napannut ja piilottanut rintojensa väliin. Mutta nyt äiti oli pihassa taas, ilmeisesti toiveenaan saada lisää rahaa. Tällä kertaa vahtimestari alkoi ladata lasikopissaan haulikkoa ja minä katsoin parhaaksi mennä ulos ja viedä naiselle leivän. Kun tulin ulos, kirkkaus iski minuun, harha-aistimuksista heikentynyt pääni alkoi särkeä kovemmin kuin koskaan aiemmin. En pystynyt katsomaan taivaalle ollenkaan, jos siihen itseni pakotin, siellä näkyi outoja kiertolaisia, vannehdittuja palavia tynnyreitä, väriään vaihtavia jättiläismäisiä vaahtokuplia, kirahveja kaula solmussa ja ties mitä. Menin naisen luon ja ojensin leivän hänelle. Hän nappasi sen ja alkoi juosta poispäin saapasrahjoissaan; toinen saapas oli varresta halki ja hänen paljas jalkansa vilkkui talvisella tiellä hänen juostessaan. Harkitsin hetken ajurin tilaamista, olisin voinut saatella naisen kotiinsa ja varmistaa, että hän jäisi sinne eikä juoksentelisi pitkin päivää toisten nurkissa. Kenties hänellä oli useampiakin lapsia kuin yksi, joita oli kaitsittava ja hoidettava.