”Ja nyt Viljo Vesterinen soittaa Säkkijärven polkan”, kuulutettiin radiossa. Lassi-eno rupesi itkemään, niin kuin aina kun se oli kännissä ja tuli harmonikkaa. Etenkin Vili Vesteristä, Karjalan kaunista poikaa. Pillahti Lassi itkuun silloinkin, kun sota-ajasta udeltiin. Siitä se ei koskaan puhunut, ei selvinpäinkään. Lassi oli mennyt sotaan nuorena vapaaehtoisena. Se oli niin innoissaan, että lähti kotoa sukkasillaan kokoontumispaikkaan, äitini kertoi. Vasta pihalla huomasi ja palasi hakemaan saappaat.

Lassin sota päättyi kuitenkin jo kuukauden kuluttua. Se järkyttyi pahasti kun sen kaveri kaatui Keljassa joulukuussa. Sitä ammuttiin päähän, pääkuori meni säröille kuin lasiruukku. Lassi makasi jäisellä pellolla ihan sen vieressä.

Jatkosodassa Lassi oli kotijoukkojen esikunnassa eikä enää joutunut vaaran paikkoihin.

Näin Lassia, kun se kävi joskus meillä äitiä tapaamassa. Pullo sillä oli aina mukana, se ei kai oikein osannut seurustella ilman viinaa. Humalassa se itki ja nauroi vuoron perään, laski leikkiä ja retkutti käsiä polviinsa. Seuraavana aamuna, kun piti lähteä töihin, se oli säästänyt pari naukkua krapulaa lievittämään. Se oli rakennuslaitoksella töissä. En tiedä tarkalleen mitä se teki, mutta työporukan kanssa se kierteli pitkin kaupunkia.

Nämä asiat Lassista olin tiennyt. Kunnes luin hänen päiväkirjansa.

Päiväkirja löytyi hiljattain kuolleen äitini jäämistöstä. Muistiinpanot alkavat talvisodasta. Lassin kaatuneen sotakaverin nimi oli Robin. Lassi oli piirtänyt päiväkirjan lehdille hänestä kuvia. Ne olivat niin herkkiä ja aistillisia, pehmein vedoin luonnosteltuja, että aloin epäillä heillä olleen jonkinlainen suhde. Päiväkirjan välistä tipahti valokuvakin, rykmentin kirjurin heistä ottama. Lassilla käsi Robinin harteilla. Urheat suomalaiset homosoturit, ajattelin.

Sodan päiviltä on joitakin muistiinpanoja, kaikki ilman päivämäärämerkintöjä:

”Uhka kuin talvinen usva. Päivät yhtä levotonta odotusta. Robin nukkuu huonosti, olen huolissani. Taivaanrannassa loimottaa. Ryssän tiedustelukone ammuttiin alas, se putosi jonnekin metsänrajan taa, josta kuului kova paukahdus”.

”Ryssiä hiiviskelee tuolla jossain kuin mustia saatanoita. Pitänyt Robinia yöllä kädestä, kun se valitti unihorteessa. Niin hento käsi”. Tämä merkintä saattaa olla 8. joulukuuta, sillä siinä mainitaan Robinin kertoneen, että oli Sibeliuksen ”födelsedag”.

”Sää muuttuu nopeasti. Helvetin kylmä nyt. Pelottaa nostaa päätä ylös, tähdätä ja ampua. Kuolema leijuu kaikkialla. Paska kivääri, mutta parempaa ei ole”.

”Robin ampui tänään ryssän. Se näytti pelästyneeltä, kun ryssä jäi paikalleen makaamaan eikä enää liikkunut”.  

Robinin kuolinpäivän sivu oli täynnä mustaksi tuhrittuja ristejä. Ja niiden alla runo:

Suuri risti ajelehtii taivaalla

se lipuu hitaasti eteenpäin

Tuulessa se kääntyy raskaasti naristen

ja nousee pystyyn

sen päällä ei enkeli istu

ja minne sen varjo osuu

siellä kaikki kuolee

 

Sodan jälkeen vuoden 1940 syksyltä merkintä: ”Talvisodan muistomitaleita jaettu. Enpä saanut. Pitävät pelkurina”.  

 

Jatkosodan ajalta useita sivuja on revitty irti jonkinlaisen raivon vallassa. Hieman yllättävä maininta suhteesta esikunnan naiseen on jäänyt:

”Nain keittäjä-Ullaa takaapäin vaatevarastossa. Paksu se on, ja jumalattomat utareet. Se mylvi kuin kiimainen lehmä”.

Siinä oli Lassin jatkosota.

 

Sotien jälkeen alkoi jälleenrakennus,  työ - ja vapaa-ajan riennot. Lassi kertoi mieltymyksestään nuoriin poikiin:

26.5.1952: ”...erityisesti suomenruotsalaiset lukiolaispojat ovat herkkuja. Olen kiikaroinut niitä kalliolta kun ne ovat uimassa Eiran rannassa. Niin ihanan sorjia ja vaaleita, kuin kiiltäviä salakoita! Hypyttäisin niistä jokaista pylly paljaana sylissäni, hyväilisin ja ottaisin sitten väkisin”.

Viisikymmenluvun puolivälissä hän kävi kesällä siskonsa luona Kalajoella: ”Näin joessa kahlaavan suuren miehen valkoinen kaapu yllään. Luulen että se oli Jeesus. Kysyin siltä: ”Onko Robin taivaassa?”. Se vastasi : ”En tietä”. Sitten se alkoi lonksuttaa hampaitaan yhteen kuin kastanjetteja ja katosi poksahtaen. Paria päivää myöhemmin olin Martan miehen Paavon kanssa kalassa joella kun alkoi voimakas ukkonen. Ilma pimeni ja jylinä ja salamain rätinä olivat aivan päällä. Näin saman valkokaapuisen miehen kävelevän kuohuvan joen pinnalla veneemme ohi, muttei se mitään puhunut eikä meihin päin katsonut. Se katosi kirkkaaseen välähdykseen”.   

Lassi sai töitä Helsingin satamassa ja teki ”hanttihommia”:  ”...lapioin hiekkaa ja kannan paaleja laivoihin. Palkkarahat juhlin heti pois. Pirkko-sisko on täällä jossain myös. Se myy ”palveluja” merimiehille . Oppiihan ainakin kieliä... saksalla se ainakin on rehennellyt. Ich liebe dich! Hah! ”

Vuosikymmenen lopulla Lassin seksihurjastelu yltyy: ...”Kapakassa ihana partasuu pyyteli pöytäänsä ”pyhän viisauden” äärelle ja sanoi johdattavansa minut universumin kiehtovien mysteereiden äärelle. Lupasi paljastaa minulle, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. No, rakas päiväkirja, se paljastui minulle viimeistään seuraavana yönä; hän otti minut ainakin viisi kertaa niin rajusti, että peppuni on ollut hellänä monta päivää”.  

 

Kuusikymmenluvulla merkinnät harvenevat, joistakin haparoivista kirjoituksista voi päätellä  etenevän alkoholisoitumisen:

”Palailimme kaivuporukan kanssa  Sörkkaan päin, minulla puteli Gambinaa, josta otti huikkia myös kuski Kalle. Se oli jo sen verran hutikassa, että kerran kuorma-auto käväisi vastaisella kaistalla. Kyydissä ollut söpö kesäpoika meni kalmankalpeaksi. Vastaantulevien autojen torvet soivat, mutta onneksi ei käynyt kuinkaan!”  

Rakastelu keittäjä-Ullan kanssa vaatevarastolla oli tuottanut hedelmän, Hilkka-tyttären, jota Lassi ei ilmeisesti ollut koskaan nähnyt:

”Ulla pyytää taas rahaa lapselle. Minkäs auttaa, laitan palkasta jääneitä seteleitä kuoreen ja kiroan huonoa tuuriani. Minkähän näköinen Hilkka on? Jos minuun tulee, ei varmaan mikään häävi”. 

Juominen yltyi ja Lassilta meni alta vuokra-asunto:

”Koikkalainen hääti minut jollain tekosyyllä, vietin muka sopimatonta elämää ja vuokra oli maksamatta. Pääsin Alppikadun asuntolaan. Levotonta täällä on, vaikka Pelastusarmeija touhuja valvookin. Paska haisee. Viime yönä viereisellä sängyllä mies hikoili kuin sumatrassa, pyöri ja kirkui unissaan, potkiskeli  kimpustaan näkymättömiä olioita. Sitten se pomppasi pystyyn, heitti kaikki vaatteet pois ja hyppi täristen pitkin lattiaa kuin vieterilelu”.

”Minulla on aina aamuksi säästettynä vähän pohjia kun lähden töihin. Ei tunnu niin ankeelta. Ruokiksella voi käydä Alkossa että saa loppupäivän sujumaan. Joskus kävelen illalla iloisesti päissäni Eteläsatamaan ja käyn tarkistamassa, seisooko Rauhan patsaan nainen vielä samalla jalalla vai onko vaihtanut asentoa. Toistaiseksi ei ole”. 

 

Lassi kuoli seitsemänkymmenluvun puolivälissä keväisenä aamuna. Hän liukastui työmatkalla, löi päänsä katuun, menetti tajunsa  eikä enää herännyt. Viimein merkintä on vuotta aiemmin. Hän lähti isäni ja äitini kanssa kesälomamatkalle Rovaniemelle, jossa Sirkka-sisko asui:

”Istun takapenkillä ja pidän Matille ja siskolle seuraa. Juttu luistaa mukavasti kun ottaa välillä naukkuja taskumatista. Sain sen lahjaksi Matilta. Pysähdymme ensimmäisen kerran Jalasjärvellä, jossa kävimme syömässä. Söin hyvän siskonmakkarakeiton”.

”Jäämme yöksi Martan luokse Kalajoelle. Olemme siellä pari päivää, kun Pirkkokin on tullut sinne. Itkua ja naurua meillä sisaruksilla piisaa. Aina hauskaa olla pittää! Illalla pelaamme marjapussia ja naukkailemme Sorbusta, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Kalajokeen ei voi enää mennä saunasta uimaan. kun pelloilta valuu sinne myrkkyjä. Matti meni kalaan ja sai virvelillä hauen, jota ei voinut syödä, kun se haisi”.

 

”Rovaniemellä, Lapin portilla. Oikeastaan tämä on portti itse luonnon sieluun. Tuntureista jo näkee, että täällä ihminen viimeistään nöyrtyy, on täysin voimaton luonnon edessä. Pienet tunturikasvitkin tekevät ihmisestä pilkkaa. Ne pärjäävät, ihminen ei. Tunturin rinteessä näkyy ohi lipuvien pilvien varjoja, ne ovat kuin sen ajatuksia”.

”Sirkan luona Muurolan sairaalassa. Hän asuu täällä. Hän on hyvin kiinnostunut luonnontieteistä ja sanoo nähneensä toissa kesänä järvellä soudellessan veneen yllä leijailevan Einsteinin pään, joka puhui hänelle ja kertoi kuulumisia. Sirkka selittää meille suhteellisuusteoriaa, kun juomme kanttiinissa kahvia”.