On aika kiivetä kahden hevosen torniin, jonka yhteyteen on rakennettu melko mitäänsanomaton kirkko. Ainoa kiehtova yksityiskohta on sivukappelin maalaus, joka esittää kahta papinkauhtanaan pukeutunutta hevosta putoamassa päistikkaa alas tornista. Pilvenlongalla loikoilee pari pulleaa enkelipoikaa, jotka katselevat haaveksivan välinpitämätön ilme kasvoillaan turmansyöksyä. Hevosten silmistä kuvastuu kauhu, kuolaiset suut ovat auenneet äänettömään huutoon. Kirkkotarina kertoo kahden papin rakennuttaneen tornin päästäkseen sitä pitkin suoraan taivaaseen. Heidän tätä yrittäessään painovoima teki kuitenkin tepposet ja onnettomuudekseen he putosivat väärään suuntaan. Piispa piti heidän tempaustaan niin omalaatuisena, että maalautti heistä kappelitaulun. Jostakin syystä taiteilija on muuttanut papit hevosiksi. Pappien luut on haudattu kirkkolattian alle laajaan yhteisossuaariin. Vahtimestari raottaa pyynnöstäni, vastikkeeksi pienestä rahalahjasta, lattian kantta ja näyttää luukarsinan. Hän väittää pappien luiden hohtavan pimeässä vihreinä. Piispan kerrotaan miettineen taulun nähtyään, muuttaisiko Jumalakin heidät ylösnousemuksessa hevosiksi. Aloitan kapuamisen torniin, joka kohoaa yli seitsemänkymmenen metrin korkeuteen. Sieltä näkee virran yli kauas pohjoisen sinertäville kukkuloille. Siellä välähtää aika ajoin kirkas valo, kuin joku heijastelisi auringonvaloa peilillä, juoksisi sitten eri paikkaan ja väläyttäisi taas. Tornin huipulla ei ole minkäänlaista suojakaidetta; kuka tahansa voisi halutessaan koettaa, olisiko pappeja onnekkaampi. Laskeutuessani alas kapeita kierreportaita vastaan tulee mutkan takaa pikkutyttö. Hän kirkaisee pelästyksestä nähdessään minut takaani lankeavassa hennossa valossa. Kenties olenkin hypännyt tornista ja jäljellä on vain eteerinen ruumisolentoni.

Ulkona on iltapäiväinen touhu ja hyörinä. Juon espresson katukahvilassa. Kaikkialla parveilee hulluja, jotka pyörivät ympyrää ja höpisevät itsekseen tai ohjaavat liikennettä keskellä ajotietä. He sulautuvat hyvin tämän absurdin kaupungin eloon.