Ilpon isällä oli punainen Moskvitsh Scandinavia. Se oli parkissa talon edessä. Sille ei saanut nauraa, ainakaan Ilpon kuullen. Ilpo sanoi, että tehtaalta oli toimitettu sen mukana laatutodistus. Se oli teipattu etupenkkiin. Tarkastaja, toveri Fedorov, kertoi sen olevan paras hänen hyväksymistään Mosseista. Valioyksilö. Ilpon isä oli kehystänyt kellastuneen paperin ja ripustanut olohuoneen seinälle. Ilpo oli vahva, pulska poika, ja vähän näsäviisas. Hänellä oli siiliksi ajeltu tukka ja yllään aina sama pitkähihainen raidallinen puuvillapaita ja kuluneet samettihousut. Vaikka hän oli vasta poika, hänellä kasvoi jo parta. Kähärä parta leuan kärjessä korosti pikkuvanhuutta. Hän kuunteli muiden juttuja itsetietoisena, kädet ristissä rinnalla ja jos hän ei uskonut jotain, hän veti ilmaa sisäänsä, pullisti poskensa ja pidätti henkeään, niin että näytti sammakolta. Samalla kuului ”Hhhopp!” Poskien pullistaminen ja hhhopp! olivat merkki siitä, että juttu ei mennyt läpi. Jos Ilpo oli päättänyt olla uskomatta, päätös piti. Mikään lisätodiste ei saanut häntä muuttamaan mieltään. Kerran Jarmo kertoi isänsä rakentaneen pulloon laivan. Ilpo ei uskonut. Jarmo meni kotiinsa ja haki pullon nähtäväksi. Kun hän palasi, Ilpo seisoi hievahtamatta, posket pullollaan, muiden poikien yrittäessä vakuuttaa hänet laivan aitoudesta. Jarmo näytti pulloa Ilpolle ja kertoi miten laiva oli saatu sen sisään. Ilpo ei vieläkään uskonut. Jarmo laski pullon maahan ja sanoi suuttuneena: ”Sun isäs on kommari”. Ilpo tarttui häntä rinnuksista ja nosti ilmaan. Sitten hän pudotti Jarmon maahan, kiepautti ympäri, kiersi käsivarren hänen kaulansa ympärille ja puristi. ”Mitä tuli sanottua?”.  ”Vitun homo, päästä irti”. Ilpo töytäisi hänet kumoon. Jarmon jalka osui pulloon. Se poukkoili asfalttia pitkin päin kiveä ja sälähti rikki.  ”Se hajos ja se on sun syy”, Jarmo sanoi kyyneleet silmissään. ”Ittehän sä sen hajotit”, Ilpo sanoi. Joku pojista meni laivan luo, joka lojui sirpaleiden keskellä kuin kuollut lintu. ”Tän keulaan on kirjoitettu Jarmo”. ”Joksä uskot”, pojat huusivat kuorossa. Ei Ilpo uskonut. Hän sanoi: ”Meillä on paljon hienompi kotona, se on tuotu Gruusiasta. Siinä on sokeritangosta tehty sirppi ja vasara konjakkipullossa. ”Mikä on Kruusia?” kysyttiin. ”Se on osa Neuvostoliittoa, viinin ja laulun maa.  Sieltä tulee hyviä viinejä, sanoi Ilpo, antaen ymmärtää, että oli saanut maistaa viinejä. ”Siellä on myös karjankasvatusta ja korkeita vuoria”. ”Vitsi olis makeeta olla lammaspaimen siellä. Jois vain viiniä päivät pitkät”, joku sanoi. ”Ehei siihen hommaan noin vaan pääse”, Ilpo tuhahti. ”Pitää olla luvat kunnossa politbyroolta”. ”Mikä se po-politri on”, joku kysyi. ”Po-lit-by-roo. No se on keskusjohto”, selitti Ilpo alentuvasti. ”Se määrää kaikesta”.

Talossa asui kumaraselkäinen mies, jolla oli hapsottava tukka ja yllään aina sama harmaa takki. Häntä sanottiin Koiperhoseksi tai vain Koiksi. Hän väitteli mielellään Ilpon kanssa, koska tiesi perheen puoluekannan. ”Jumala loi maan ja taivaan kuudessa päivässä ja seitsemäntenä hän lepäsi”. ”Hhhopp!” sanoi Ilpo. ”Elämä on kehittynyt alkumeressä”. ”Jaa”, Koi narisi. ”No, jos ihminen on kehittynyt alemmista eläimistä, niin miksei viidakon apina tänä päivänä laita hattua päähänsä, pakkaa matkalaukkua ja lähde kaupunkiin serkkujensa luo?” ”Mitä se siellä tekisi? Se kuuluu viidakkoon. Ihminen on kehittynyt apinasta miljoona vuotta sitten”. ”Hah! Miljoona ja miljoona. Selitystä piisaa. Maailma on kuusi tuhatta vuotta vanha, raamattu sanoo sen”. ”Koskas dinosaurukset sitten elivät?, kysyi Ilpo, mutta Koi huitaisi kädellään ja meni menojaan itsekseen mutisten.

Meidän naapurissa oli tornitalo. Sen takana niitä oli rivissä useampiakin, kuin väijyssä. Niitä sanottiin pistetaloiksi. Kerran Namusetä tuli meidän pihaan, kun olimme leikkimässä. Poliisi oli joskus vienyt hänet. Väitettiin, että hänen asunnostaan oli heitetty alas päätön lapsen ruumis. Kukaan ei ollut kylläkään kuullut, että mitään ruumista olisi löydetty. Me kävimme leikkimässä pistetalon hissillä. Se kulki kolisten ylös alas. Kerran pysäytin hissin ja hiippailin pimeään käytävään. Erään oven läpi kuului pianon soittoa kuin etäisestä kirkkaasta maailmasta, jossa kaikki asiat ovat paremmin. Jossain tehtiin ruokaa, paistetun silakan haju leijaili rappuun. Joku puhui puhelimeen. Kun ei kuullut vastauksia, tuntui hullulta, että puhujan ääni muuttui koko ajan vihaisemmaksi. Lopulta hän paiskasi luurin alas niin lujaa, että kolinasta päätellen puhelin putosi lattialle. Leikimme usein leikkiä, jossa pari meistä ajoi hissillä ja muut juoksivat rapussa. Rapussa olevat yrittivät arvata, missä kerroksessa hissi pysähtyy. Jos he ehtivät avata oven, ennen kuin hissi pääsi jatkamaan matkaa, vuoroa vaihdettiin. Kerran olimme kuudennessa kerroksessa kun Namusetä avasi oven. ”Tästä tehdään valitus, minä tiedän missä te asutte”, hän marmatti kimeällä äänellä.

Nyt hän oli meidän pihassa, päällään hänellä oli jonkinlainen itse tehty univormu. ”Nämä pojat lähtevät mukaan”, hän sanoi osoittaen minua ja Jarmoa. ”Te olette aiheuttaneet häiriötä rapussa. Ja nyt hissi on rikki”. Aloimme Jarmon kanssa itkeä. Mutta Ilpo meni hänen eteensä, pani kädet ristiin rinnalleen ja sanoi: ”Pojat eivät lähde minnekään. Häivy”. ”Saatanan vitunnuolijat!”, Namusetä rääkäisi, pyörähti ympäri ja lähti pihasta.