Pythagoraan väittämä: Kaksi runoilijaa kohtaa pölyisellä tiellä, suurten plataanipuiden ravistellessa aurinkoa. Toisen viinileili on täysi, toisella tyhjä. Toinen sanoo: ”Katso, minä täytän Sinulle leilistäni ja saamme runoja yhden sijasta kaksi”.

Saarta väijyy punasilmäinen piru, hotkaistakseen sen suihinsa. Toinen silmä killuu idässä, toinen lännessä. Niillä se kurkkii vuoronperään verhon takaa ja vetää taas päänsä pois. Näin syntyi tarinan mukaan auringonlasku ja -nousu, kertoo eräs paikallinen koira minulle N:n pikkukaupungissa, jonka kapeilla kujilla tuuli ulvoo. Se kulkee pienen matkaa edellä kulmaukseen saakka ja jää odottamaan. Poikkean kahvilaan ja ostan sille luita ja papumuhennosta.

Aamulla kirkosta kuuluu ankara kelloin moikina ja kilkutus. Soittaja seisoo tornissa kellastuneet nuotit edessään ihmeellisessä valossa, pirunkuvia täyteen maalatun kupolin alla. Hän lyö vasaralla vuoronperään erikokoisiin kelloihin. Vieressä seisoo takkuinen poika nuottilehteä kääntämässä, aamuäreyttään haukotellen. Joka haukotuksella hänen suustaan hypähtää pikkuruinen hopeinen hevonen, joka lähtee laukkamaan ilmojen teille. Niitä on jo monta, ne kiertävät täyttä ravia tornin ja katoavat taivaalle.

Lähtiessäni kaupungista bussin edessä jyrryttää kuorma-auto, jonka lavalle on lastattu valtava, puolelta toiselle huojahteleva tuoliröykkiö. Tuolit on kerätty eilisillan teatteriesityksestä. Niistä huokuu vielä näytelmän oikukas tunnelma. Ylimmäisen tuolin karmilta roikkuu nuhjuinen puvun takki ja irtonainen roolinaamio.  Lastin hytkähdellessä tienmutkissa ne näyttävät heräävän yhdessä henkiin.