Vasta kun nostimme metallitangot maasta ja panimme ne pystyyn talon seinää vasten, avautui niiden sisältämä viesti siinä siunaamassa, kun aurinko heitti seinään niiden varjon. Jotkut huudahtivat ääneen, toiset painoivat kämmenet kasvoihin, jotkut kiroilivat hiljaa. Ja tämän takia olimme tulleet näin pitkälle, kauas kaupungista, joka oli ainut paikka, jossa vielä kuhisi elämää. Olimme saaneet luvan kanslerilta tulla tutkimaan tätä tapausta, yhtä hyvin paikalle olisi voinut lähettää lavallisen vuohia, ne olisivat olleet kykeneviä selvittämään saman asian ja ehkäpä jopa lyhyemmässä ajassa. Minua nolotti ja pyysin iltahuudon aikaan anteeksi joukkueelta, he murisivat kuin vihaiset karhut, mutta alkoivat sitten leppyä ja iltanuotiolla raikui jo nauru. Sitä varmasti auttoi tarjoamani rommiryyppy kullekin. Joillakuilla oli omiakin eväitä mukana, sallin sen, koska mitä me olisimme voineet tehdä? Oli liian myöhäistä välittää viestiä avaruuteen lähteneille. Heistä ei ollut muutenkaan kuulunut mitään lähdön jälkeen, kukaan ei tiennyt olivatko he vielä hengissä. Viimeksi heidät oli nähty kiitämässä kimaltavassa tinapurkissaan taivaan laella mahtavan jylyn saattelemana, mutta sitten: täysi hiljaisuus.