Mieleeni muistuu lapsuuden syntymäpäiväjuhla. En ollut päivänsankarin läheinen ystävä, luultavasti hän kutsui minut vain sen vuoksi, että saisi mahdollisimman monta lahjaa. Olin ostanut hänelle jonkin koottavan lentokoneen tai auton. Hän avasi heti kaikki paketit. Minun lahjani tipahti jossakin vaiheessa lattialle, eikä siihen kukaan kiinnittänyt sen koommin huomiota. Joku potkaisi sen sängyn alle ja sinne se unohtui. Päivänsankari oli jakanut kekkeripöydän istumapaikat suosituimmuusjärjestyksessä. Minut oli sijoitettu pöydän laitaan, jonne hädin tuskin kuuli, mitä tapahtumien keskipisteessä puhuttiin. Sieltä kuului iloisia naurunremahduksia ja limsapullojen poksahtelua. Minua vastapäätä ei istunut ketään, pöydän laidalla lojui tiskiriepu. Pahvilautasella edessäni oli pala kakkua, mutta mitään juotavaa en saanut. Myöhemmin, kun olimme nousseet pöydästä, yritin mielistellä päivänsankaria. Utelin, mitä hän oli saanut parhaalta kaveriltaan lahjaksi. Hänen paras kaverinsa oli salskea nuorimies, jonka hiukset oli suittu öljyllä taakse. Hän oli sivistyneestä perheestä, jossa etiketti tunnettiin. Poika esitti ystävällistä, mutta tunsi tarkasti arvonsa. Hän oli se, joka päätti, mitä puhuttiin ja milloin puhuttiin. Päivänsankari ei vastannut hölmöihin uteluihini mitään. Hänen lähipiirinsä loi minuun jäätäviä katseita. Koetin epätoivoisesti tarrautua häneen kysymyksineni, kunnes hän kyllästyi ja alkoi ampua minua hernepyssyllä. Edes vähäistä suosiota saavuttaakseni teeskentelin, ettei se sattunut lainkaan. Sekös innosti häntä, hän tuli ampumaan kasvoihini aivan läheltä.