Muistanpa kouluajoilta eräänkin tapauksen.  Koko syksyn olimme harjoitelleet lauluesitystä joulujuhlaa varten. Laulussa oli vauhdikas, polkkatahtinen melodia, joka ei suinkaan ollut mikään helppo opeteltava. Siinä vuorotteli useita toisistaan poikkeavia taitteita, joiden sävellaji muuttui sattumanvaraisesti opettajan innoituksen ja humala-asteen mukaan. Laulu päättyi hyvin kimeisiin kiljahduksiin. Laulu kertoi metsäneläinten jouluvalmisteluista ja siitä, millaisia  unia ne näkivät. Opettaja alkoi jo hermostua, kun juhla läheni, emmekä olleet oikeastaan edistyneet ensi tahteja pitemmälle. Kokoonnuimme varhain joka aamu juhlasaliin harjoittelemaan. Muina aikoina sitä käytettiin liikunnanopetukseen. Se oli niin suuri, että tarvittaessa kaikki koulun luokat olisivat voineet olla siellä yhtä aikaa urheilemassa. Silloinkaan eri luokkien oppilaat eivät välttämättä olisi nähneet toisiaan. Katosta roikkuvat voimisteluköydet olivat raskaat, niiden heilahdellessa oli varottava osumasta tielle tai muuten sai aikamoisen tällin. Salin katto oli niin korkealla, ettei köyden toista päätä näkynyt ollenkaan. Kaikki eivät edes olleet varmoja, oliko toista päätä olemassakaan. Kun köyttä sen ollessa aloillaan tunnusteli kädellään, siinä tuntui omalaatuinen värinä. Sen aiheutti jokin ilmiö ylhäällä korkeuksissa, josta ei voinut saada mitään tietoa. Kerran, kun olimme taas harjoittelemassa ohjelmanumeroamme, muuan oppilas sai päähänsä sännätä estradilta alas saliin ja lähteä opettajan ankarista kielloista piittaamatta kiipeämään köyttä pitkin ylös. Siinä oli muhkuroita, jotka helpottivat kiipeämistä. Pojan ähinä ja puhina vaimenivat vähitellen ja paljaina vilkkuvat jalat katosivat näkyvistä. Opettaja seisoi köyden juurella ja pui nyrkkiä, muttei siitä mitään apua ollut. Oppilaasta ei kuultu sen jälkeen enää mitään. Poliisit kävivät paikalla, mutteivät uskaltaneet kiivetä ylös, laativatpa vain joutavan kuulustelupöytäkirjan. Poika oli orpo ja asui vanhan mummonsa luona. Puoliksi kuuro mummo ei ensin ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Kun koulukuraattori kärsivällisesti aikansa hänen korvaansa karjui, mummo alkoi viimein tarmokkaasti nyökytellä, osoitteli hymyillen pojan valokuvaa kirjahyllyssä ja meni keittämään kahvia. Siihen mielenkiinto asiaa kohtaan sitten lopahti.

Joulujuhla pidettiin liikuntasalissa. Tuntui oudolta istua siellä pyhäpuvussa, arkena se näytti niin ankaran ilmeettömältä rekkeineen ja koreineen.  Siellä juosta läpsytettiin paljain jaloin rummun tahdissa ja mätkittiin palloa. Arki oli pinttynyt seiniin. Saliin oli tuotu joulukuusi ja kuusenhavuja. Ohjelmassa oli päästy hyvään alkuun, Mäkelä säesti pianolla tyttökuoroa, joka lauloi oi kuusipuu. Hartaan tunnelman keskeytti ovelle ilmestynyt humalainen mies. Ainon isä. Hän ehti sanoa, ettei tahdo mitään pahaa, haluaa vain toivottaa hyvää joulua kaikille. Voimistelunopettaja, jota kutsuttiin Pätkäksi, meni karskia poikaa esittäen miehen luo. Hän ylettyi juuri ja juuri ottamaan miehestä niskaotteen ja sanoi mennäänpäs nyt siitä.  Kaikki kääntyivät katsomaan Ainoa. Hän purskahti itkuun ja peitti kasvonsa. Aino asui samassa talossa kuin minä, J-rapun ensimmäisessä kerroksessa. Hänen vanhempansa olivat eronneet.  Mies oli eron jälkeen käynyt vaimon ikkunan alla itkemässä ja uhkailemassa, poliisi oli hänet sieltä hakenut. Kerran illansuussa naisen luona oli vierailulla joku outo mies. Olimme Ainon kanssa ulkona leikkimässä.  Sänky oli ikkunan luona ja ohuen verhon läpi näimme, kuinka he makasivat siinä päällekkäin. Talon läskitädit sanoivat, että Ainon äiti oli huora. Minusta hän oli mukava, hän hymyili minulle aina ystävällisesti ja toi meille joskus lettuja, kun leikimme ulkona. Kerran hän vei meidät leffaan. Siellä meni ohukainen ja paksukainen. Aino nauroi niin kovasti, että hänelle tuli pissat housuun.

Minun äitini oli kuollut. Hänelle tuli syöpä. Isä vältteli kotona olemista äidin loppuaikoina. Sairaalaankaan hän ei lähtenyt mukaan, kun äiti vietiin. Äiti käveli taksista itse sairaalan vastaanottoon, mutta kaatui käytävälle. Hänen ympärilleen tuli hoitajia, jotka jäivät tuijottamaan. Äiti sanoi: ”Meinaattekos te seisoskella siinä pitkäänkin vai autatteko”? Kävimme äitiä pari kertaa katsomassa. Minä olin sängyn vieressä ja pidin häntä kädestä, isä istui aulassa ja katsoi televisiota. Kerran äiti viittasi kädellään minua tulemaan lähemmäs. Hänellä oli kummallinen ilme, kun hän kuiskasi minulle: ”Minut aiotaan myrkyttää, auta vähän, että pääsen tästä sängystä. Mennään yhdessä Berliiniin katsomaan Nefertitiä”. En tiennyt mitä tehdä. Onneksi hoitaja tuli paikalle ruokakippoineen. Sanoin äidille, että minun täytyy lähteä. Hän nyökkäsi ja katsoi perääni pitkään, surumielisesti hymyillen. Isää ei näkynyt missään, televisio oli pantu kiinni. Jäin istumaan aulaan. Siellä ei ollut muita kuin kalpea, kuihtunut mies, joka lauloi virttä heikolla äänellä. Hän piti vapisevissa käsissään pientä maalausta. Menin lähemmäs. Se kuvasi helvetin kauhuja, samanlaisia olin nähnyt kirkossa. Keskellä luikersi tulinen virta, jossa virui kauhistuneita syntisiä suut ammollaan. Osa oli päässyt ryömimään takaisin rannalle, mutta siellä heitä ahmivat suihinsa karvaiset sarvipäät. Huomioni kiinnitti korkealla virran yläpuolella liitelevät enkelit, jotka vain nauraa kihersivät katsellessaan tätä hirveää näytelmää. Pitkästyin ja kävelin ikkunan ääreen. Kadulla kaksi miestä piteli käsissään pitkiä riukuja, joilla he sohivat vastapäisen talon kolmannen kerroksen asuntoa kohti. Sen ikkunan ääressä seisoi nainen, joka oli raottanut sälekaihdinta. Pieni sivuikkuna oli auki ja sitä riukumiehet tavoittelivat. Ensin vaikutti siltä, kuin he olisivat kilpailleet siitä, kumpi saa kepin pään ensimmäisenä sisään avonaisesta ikkunasta. Sitten näin talon seinää vasten räpistelevän värikkään papukaijan, joka nousi välillä ylös ja painui taas matalammalle. He yrittivät auttaa lintua ikkunasta sisään. He mäjäyttelivät keppejään yhteen yrittäessään säikyttää sitä oikeaan suuntaan. Juuri, kun se oli jo pyrähtämässä sisälle, nainen astui ikkunan luo ja sulki sen. Miehet huudahtelivat vihaisesti ja katsoivat toisiaan. Nainen heilautti tukkaansa ja katosi sisälle. Lintu jäi kyhjöttämään ikkunalaudalle.

Sen sairaalareissun jälkeen en nähnyt äitiä enää. Hautajaisissa isä näytti poissaolevalta, jotenkin hajamieliseltä. Huomasin, että hän vilkuili tätini sääriä ja hänen mustan puseronsa alla pullottavia rintoja. Isästä ei ollut talouden pitäjäksi ja niinpä tätini kävi meitä vähän väliä auttamassa.

Ainon isän aiheuttama hämmennys hälveni, kun voimistelunopettaja palasi saliin ja antoi merkin, että ohjelma voi jatkua. Seuraavaksi oli meidän lauluesityksemme vuoro. Laulu oli musiikinopettajan oma sävellys, tai oikeastaan kollaasi, jonka hän oli koonnut oppilaiden nuottipaperille tuhertamista pikku sävellyksistä. Hän piti niitä typerinä ja oli sanonutkin sen meille, mutta sai sitten mielestään loistavan ajatuksen yhdistää kaikki nämä pätkät yhdeksi teokseksi, jonka nimeksi jostain syystä tuli ”Ihmejoulu”. Hän johti meitä pianolla säestäen. Olimme jotenkuten oppineet tämän kummallisen laulun ja aloitimme: ”Hali-tuli-lalla, sepäs vasta KEPPONEN, talvi tuli halla, hämähäkin VEI”.  Ja niin edelleen. Rehtori rypisteli kulmiaan kiljumistamme kuunnellessaan. Esityksemme kuitenkin äkkiä keskeytyi salista kuuluneeseen kohahdukseen. Kaikki olivat luoneet katseensa korkeuksiin. Jotkut alkoivat itkeä. Ja kukas sieltä laskeutuikaan köyttä pitkin - se ylös kiivennyt poika, joka katosi! Hän oli kovin kalpea ja laihtunut ja tuijotteli apaattisesti eteensä. Käsityönopettaja toi jostakin peiton, jonka asetteli pojan harteille ja vei hänet istumaan. Kohta hän sai piparin ja kuumaa mehua ja me vain töllistelimme häntä, kun hän istui jakkaralla ja heilutteli jalkojaan. Rehtori kirjoitti joitakin lisäyksiä puheeseensa, rykäisi, nousi ylös ja astui eteen. ”Eiköhän nyt ole sopivin hetki pitää juhlapuhe”, hän aloitti.