Laskeuduin vuorelta kohti alhaalla viittoilevaa naista. Olin nähnyt hänet jo korkealta; siellä oli viileää, vuorituuli tuiversi ja joitakin hyvin harvinaisia lintuja lensi ylitseni, hitaasti kuin unessa. Kovin vastahakoisesti lähdin alas, mutta täytyihän asia selvittää. Kuten ennalta arvasin, naisella ei ollut mitään hätää eikä edes tähdellistä kerrottavaa, olipa vain retkellään saanut äkisti jonkin päähänpiston ja selitti huitoen asiaa, josta ei saanut selvää. Joitakin sanoja hänen vuolaasta pulputuksestaan erotti, kuten ”magneettisalaliitto” ja ”pauhaavat unet”, mutta mitään johtoajatusta ei kirkastunut. En myöskään kuullut nyyhkettä tai ilon puuskutusta, joka tyypillisesti syntyy, kun luoteeseen päin koholla olevat poskipäät venyvät ohuiksi pilleiksi ja soittavat fanfaarin, jollaista ei sitten jumalan paratiisipäivien ole kuultu. Annoin hänelle laukustani taskukellon kokoisen pillerin ja kehotin häntä nielemään sen. Hän ottikin sen, mutta haukkasi siitä palan niin kuin jostakin omenasta ja rupesi rouskuttamaan samalla, kun hänen käsittämätön tarinansa jatkui. Nyt meidän luoksemme tuli muitakin ihmisiä. Jostakin syystä kaikki mulkoilivat minua kiukkuisesti ja osoittivat myötätuntoa naiselle, ikään kuin minä olisin ollut syypää johonkin. Vannon, etten ollut naista koskaan tavannut, päiväni oli alkanut varsin harmillisesti suuressa asunnossa, jossa en ollut aiemmin käynyt. Olin edellisenä yönä myöhään ulkona ja livahdin sisään erään laitakaupungin talon porttikongista. Kiipesin ylös puurappuja ja toivoin, että joku ystävällinen sielu avaisi oven ja pyytäisi minut sisälle. Niin ei käynyt, mutta erään asunnon ovi sattui olemaan raollaan ja menin sisään. Huoneisto oli tyhjä, siitä oli muutettu pois, vain viirullinen naisen sukka oli jäänyt lattialle.