Sukulaiseni kertovat usein karehuulin, pyrskysuin, tarinaa lapsuudestani. Olin kerran kesällä auttamassa isoisää kesämökin rakentamisessa. Oli tukahduttavan kuuma päivä, enteili ukkosta. Taivaanrannassa loimotti sinisenmustia, paksuja pilviseireenejä, jotka pitivät kaameaa, vinkuvaa ääntä. Ääni voimistui voimistumistaan. Vanha kansa kulki kylällä hampaitaan lonksutellen, juhlatamineisiin pukeutuneina ja arveli, että ukkosilma puhkeaisi alkuillasta. Isoisä ei uutisesta piitannut, vaan jatkoi kellarilautojen naputtamista. Hänen kädessään pyörivä vasara heitti seinään varjon, joka toi mieleen tuonenkellon punnuksen pahaenteisen heilahtelun. Suu täynnä nauloja isoisä hyräili jotakin nuoruutensa merimieslaulua. Oli mukavaa katsella häntä niin virkeänä; viikkoa aiemmin hän oli maannut humalassa sohvalla kokonaisen päivän. Eräs ystäväni naapuritalosta oli silloin kylässä meillä. Saimme päähämme kiusoitella isoisää. Ystäväni alkoi tehdä hänelle matalalla äänellä kohtalonkysymyksiä. Isoisä mumisi humalahorteissaan jotakin vastaukseksi. Mutta kun ystäväni kysyi, oliko tuomiopäivä lähellä, isoisä havahtui hereille ja ärjäisi meille vihaisesti. Me tietysti luikimme pakoon. Kun palasin myöhemmin, hän oli jo vironnut ja laittoi meille iltapalaa. Isoisä lopetti naulojen naulaamisen hetkeksi ja pyysi minua hakemaan pullon olutta pihakellarista. Kun tulin pullo kädessä sisään, kompastuin ja pullo hajosi lattialle. Isoisä suuttui. Karkasin ulos ja hän seurasi perästä. Hän ajoi minua takaa kuistille saakka ja jäi siihen puimaan nyrkkiä. Uskalsin palata takaisin vasta tunnin päästä. Silloin hän oli jo rauhoittunut ja jatkoi hyräilleen työtään. Illansuussa hän alkoi lämmittää saunaa. Autoin puiden kannossa. En uskaltanut olla saunassa yksin, sillä olin erään oudon leikin jälkeen alkanut pelätä, että hirviö nappaisi minut sieltä mukaansa.