Istun kirjakaupan kahvilassa mietteissäni. Olen kumartunut ruutuvihosta repimäni sivun ylle ja teen siihen kuumeisesti merkintöjä. Ohi vilistää vapaata pöytää haeskelevia ihmisiä, jotka näyttävät silmänurkastani niin pitkiltä ja ohuilta, että luulen joutuneeni veneenmastojen ympäröimäksi. Heti tunnen halua päästä merelle, uljaiden purjeiden matkaan.

Olen suunnittelemassa kouluaikaisen ainekirjoitukseni uudelleen kirjoittamista, tai oikeastaan sen korjailua.  Aine, joka kertoi luokan hiihtoretkestä metsään, sai suuren suosion, opettaja pani minut lukemaan sen luokan edessä. Olin hämilläni suosiosta, mutta samalla mielissäni, kuin olisin leijunut sinisessä usvassa.  Opettaja kiitteli ainetta, mutta arvosteli lausetta ”Aluksi latu kulki tasamaastossa, mutta kun pääsimme metsän siimekseen, vastaan tuli monta suurta mäkeä”. Eiväthän mäet tule vastaan, vaan niitä vastaan mennään, opettaja naurahti. Asia on vaivannut minua kaikki nämä vuosikymmenet. Uusioversiossani aion ottaa opettajan moitteen huomioon. Olen muotoillut lausetta uudelleen seuraavalla tavalla: ”Aluksi hiihdimme tasaisella maalla, mutta kun pääsimme metsän siimekseen, heitimme sukset sikseen, riisuimme kaikki vaatteet ja kävimme nussimaan”. Luulen, että jos lause olisi alun perinkin ollut tuossa muodossa, opettajalla ei olisi ollut kerta kaikkiaan mitään moitittavaa.

En ihan tarkasti muista, mitä kaikkea aineessa tuolloin, kauan sitten, kerroin, mutta mieleeni on palautunut vähitellen hiihtoretken yksityiskohtia. Olen muistavinani esimerkiksi, että hiihdimme jossain vaiheessa meren jäällä ja ajoimme suksisauvoilla uhaten takaa muuatta pilkkijää, joka pakeni kauhuisssaan kauas selälle ja katosi sumuun. Opettajamme oli tunteikas mies. ”Sota on mieletöntä”, hän kerrankin huudahti historian tunnilla posket palaen, vaikka meistä oppilaista, varsinkin pojista, sota oli mitä jännittävin asia. Kun olin kesällä maalla, yritin udella ukilta hänen sotakokemuksiaan, mutta hän yleensä ärtyi kyselyistä. Kerran kun hän oli pienessä maistissa, ja kun muuta puheseuraa ei ollut, hän alkoi jutella niitä näitä minun kanssani. Hän suostui jopa kertomaan sodasta. Odotin taistelukuvausta, mutta hän vain kertoi huonokuntoisesta tiestä, jota pitkin sotilaita kuljettavat kuorma-autot ajoivat. Tielle oli jäänyt kuollut vihollisen sotilas lojumaan, häntä ei oltu vaivauduttu siirtämään sivuun ja hän oli litistynyt aivan lätyksi jatkuvista yliajoista. Silmien paikat vielä pystyi erottamaan, mustat reiät tuijottivat taivaalle. Suunkin kykeni juuri ja juuri hahmottamaan, se oli mytyssä, kuin hän olisi huolettomasti vihellellyt jotain siinä maatessaan.

Muisteluni kahvilassa keskeyttää nuhjuiseen popliinitakkiin pukeutunut kumarainen mies, joka pyytää saada istua pöytään. Tarjoilija on juuri tuonut minulle kaakaon ja karjalanpiirakan. Minua ärsyttää miehen tunkeilu, mutta nyökkään kohti tyhjää tuolia, johon hän viipymättä istahtaa. Hän alkaa kertoa elämästään. Ei vittu mä en jaksais nyt mitään elämäntarinaa, mutisen itsekseni, mutta mies viittoo kädellään minua kuuntelemaan. ”Olen saanut tietää”, hän aloitti, vastusteluistani huolimatta, ”että olen viettänyt elämäni ensimmäisen puoli vuotta sairaalassa. Vanha äitini kertoi minulle tämän ennen kuolemaansa. Olen järkyttynyt, koska tähän saakka olen luullut olleeni syntymästäni saakka vanhempieni toivottu ja palvottu esikoinen”.

”Synnyin Kätilöopistolla, Tehtaankadun ja Neitsytpolun kulmassa. Paikasta on olemassa ilmavalokuva. Kallion päällä huikean hieno vanha sairaalarakennus, merinäköala. Nykyisin tontilla on Venäjän suurlähetystö. Isäni ei tiennyt syntymästäni mitään. Hän kuuli siitä vasta Alppilan tanssilavalla äidin ystävättäreltä, yrittäessään vaivihkaa likistellä hänen rintojaan. Isän ja äidin välit olivat menneet poikki sen jälkeen, kun he olivat panneet minut alulle. Olin niin sanottu vahinkolaukaus. Äiti oli isää seitsemän vuotta vanhempi eikä ilmeisesti halunnut seurustella nulikan kanssa”.

”Äiti synnytti minut niin kuin villihevonen synnyttää. En halunnut tulla kohdusta ulos, joten minut otettiin sieltä keisarinleikkauksella. On siinäkin nimitys, enhän minä ole mikään keisari vaan aivan tavallinen valtion virkamies. Synnyttyäni huomattiin, että vasen jalkateräni oli sisäänpäin kääntynyt, toisin sanoen, minulla oli kampurajalka. Minut passitettiin lastenklinikalle. Siinä yhteydessä sain hätäkasteen. Sen antoi hoitaja, joka sipaisi vettä takaraivolleni ja mutisi isänpojanjapyhänhengennimeen. Nimenkin hän keksi siinä paikassa, se oli Paavi. Olen aina hävennyt nimeä, mutta sitä ei kuulemma voi vaihtaa, koska hätäkastenimet ovat arkkienkeli Gabrielin suojeluksessa eikä Hän halua niihin puututtavan. Olen tehnyt anomuksen nimenvaihdosta piispalle, sieltä tuli vastaukseksi vain lyhyt ”Ei” ja jokin käsittämätön viittaus psalmijakeeseen. Olisin halunnut uudeksi nimekseni ”Pili” erään Bill Gustavssonin mukaan, joka oli ruotsalainen laivuri. Hän pelasti merihädästä venäläisen sukellusveneen miehistön. Luin siitä lehdestä”.

”Lastenklinikalla minut nukutettiin kuusi kertaa. Kuusi kertaa! Olin kuin joku saatanan nuokkulilja. Väänneltyään koipeani aikansa lääkäri totesi kuitenkin, ettei leikkaus kannattaisi, vaan jalka oikaistaisiin hieromalla ja käyttämällä rautalastaa. Äiti oli yksinhuoltaja ja niinpä muuan diakoni, Vittupää-Huttusena tunnettu, ehdotti, että minut otettaisiin huostaan diakonissalaitoksen sairaalaan siksi aikaa, kunnes asiat järjestyisivät tai, jos eivät järjestyisi, harkittaisiin adoptiota.

Diakonissalaitoksella painoni, pituuteni ja ruumiinlämpöni mitattiin joka päivä. Minulla ehti luonnollisesti olla monta hoitajatarta ja ehkä siitä johtuu suuri mielenkiintoni ja rakkauteni erityisesti uhkeisiin naisiin, joista en kerta kaikkiaan voi irrottaa silmiäni. On hyvä, että tämä asia saa nyt edes jonkinlaisen selityksen, koska pakkomielteeni on minua aina hieman vaivannut. Jos kadulla vaikkapa vastaan tulee runsasmuotoinen nainen, lähden seuramaan häntä oitis ja joskus jopa ripustaudun epätoivoisesti hänen sääriinsä, silittelen niitä ja sivelen poskeani niitä vasten. Tästä tietenkin koituu usein harmia – muttei suinkaan aina”.

”Vuoden jahkailun jälkeen minut vihdoin olisi halunnut adoptoida muuan androidipariskunta.  He olivat omien sanojensa mukaan tulleet Beta-Pictoriksen tähteä kiertävältä planeetalta. Toisen robotin nimi oli ”Ugh”, toisella ei ollut nimeä. Sen aikainen kulkulaitosministeri kuitenkin esti hankkeen vetoamalla epäselviin siirto-olosuhteisiin, jos joutuisin muuttamaan pariskunnan kanssa Maapallon ulkopuolelle. Lopulta sisäministeriö pidätytti heidät epäilyttävän ulkomaalaistaustan vuoksi.  Äitini oli kuitenkin sillä aikaa tehnyt päätöksen sittenkin mennä naimisiin isäni kanssa, joka sen kuullessaan vikisi onnesta kuin kaniini kolollaan. Heillä ei kuitenkaan ollut kunnollista asuntoa, isä asui vanhempiensa kanssa yksiössä Siuntionkadulla puutalossa, tiedättekö paikan? Se on siellä vieläkin, talossa on nykyään kommuuni.

Oltuani vuoden sairaalassa isä sai lopulta asunnon itselleen kun hänen vanhenpansa muuttivat Ruusulankadulle Töölöön. Isä haki minut sairaalasta kotiin marraskuisena aamuna. Hänellä oli krapula. Huusin isäni sylissä räntäsateessa koko matkan.  Isä hermostui huutoon ja nipisti minua takapuolesta, mutta ei se auttanut, päinvastoin. Näin uusi elämäni alkoi puutaloyksiössä. Talon kellarissa…”

Olin hotkinut karjalanpiirakkani ja juonut jäähtyneen kaakaoni loppuun ja sanoin: ”Anteeksi, mutta minun täytyy nyt lähteä”. Hän ei edes huomannut lähtöäni, vaan jatkoi tarinansa kertomista. Mutta kun vilkaisin vielä taakseni, pöydässä ei ollutkaan ketään, siinä olivat vain siihen jättämäni astiat.

    

Jätin paria kuukautta myöhemmin parannellun versioni hiihtoretkiaineesta Opetusministeriöön, jonka graniittiportin yläreunaan on kaiverrettu kuuluisat sanat: ”Ei oppi ojjaan kaaja, ei piilumiestä paena pilikkapuhheet” . Vastausta ei ole vielä tullut. Ehkä opettaja on jo kuollut tai ei enää halua asiaan puuttua. Hänen opetuksensa oli kuitenkin tehnyt minuun lähtemättömän, elämänmittaisen jäljen. ”Ei oppi ojjaan kaaja”.  Nuo sanat voina suussani haluan rynnätä alasti  pelloille ja vainioille, meluisan varislauman saattelemana, ja saarnata tälle köyhälle mutta ylpeälle kansalle opin ja sivistyksen mentolipastillin tavoin virkistävää vaikutusta, potkausta jokaisen nisällisen verekkäälle aivonkierrolle.