Kuvittelin jo tuntevani tämän kaupungin, mutta nämä raitiovaunureitit ovat mutkaiset. Samaan matkaan, johon ennen kului enintään vartti, voi mennä puolikin päivää, sillä vaihtoja on useita. Aina on noustava ja jäätävä odottelemaan johonkin aivan oudon ja vieraan näköiseen kadunnurkkaan, jota iltapäivän Aurinko hiljaisesti valaisee, ja usein sattuu niin, että seuraava ratikka ei pysähdykään kohdalla, vaikka kuinka viittoilisi. Tuntuu kuin olisin muuttunut näkymättömäksi, sillä kuljettaja ei huomaa minua, vaikka kuinka ystävälliset ja myötätuntoiset kasvot hänellä muuten olisivat. Kuin vahingossa onnistun liukahtamaan sisään erään numerottoman  ratikan ovesta juuri ennen kuin ovet rämähtävät vihaisesti kiinni. Istun repaleiselle penkille tai kyhjötän keskilattialla kuin jokin hylkiö eikä minulla ole aavistustakaan, mihin ollaan menossa. Havittelemani suunta ei ole täällä päinkään, mutta ehkä asia jotenkin selviää jos raiteiden mutkat vain jollakin tapaa saataisiin suoristetuiksi. Siihen tarvittaisiin vahvoja miehiä puhalluslamppujen, suurten pihtien ja rautakankien kera. Erään mustaksi rapatun, yrmeän talon kohdalla ratikka pysähtyy ja jään hermostuksissani pois, koska en tiedä, missä olemme. Seuraan ihmisiä, jotka menevät rakennukseen. Se on  jonkinlainen ihmisten rekisteröintikeskus ja kun oven avaa, hiljaisuus rikkoutuu humuun ja meteliin, sillä halli on täynnä ihmisiä, monella paksuja paperinippuja kädessä, joista vähän väliä tipahtelee papereita ja sitten niitä haetaan, kunnes papereita putoaa lisää. Lattia on täynnä papereita ja niiden perässä säntäileviä ihmisiä. Katson ylös katonrajaan; se on korkeammalla kuin lintu yltää yhdellä siivenharppauksella ja siellä kiirii kirkkaita valonhelähdyksiä. Siellä jossakin, taivaisessa kirkkaudessa, on Ylitarkastaja, jonka silmä valvoo kaikkea toimintaa. Välillä pasuuna soi ja silloin jokainen virkailija sydämessään vapisee, sillä nuhdelluksi joutuminen on pahinta, mitä näille ihmispoloille voi tapahtua. Jos rekisteröintejä esimerkiksi on hyväksytty puutteellisin perustein, siitä voi olla rangaistuksena arkistointityötä vuorotta pimeässä kellarivarastossa, joka vilisee rottia. En ehdi jäädä enempää katselemaan, sillä oikeastaan olen matkallani asuintoverini luo, joka on jättänyt minulle hätäisen viestin. Kotona on sattunut jotain. Tämä asuintoverini on pieni arka nainen, jonka kanssa olen jakanut korkean vuokrani jo parin vuoden ajan. Asunto on purkutuomion saaneessa kerrostalossa, sen ylimmässä, kuudennessa kerroksessa. Meillä ei ole muunlaista suhdetta kuin tämä asuinkumppanuus, mutta lämmityksen puuttumisen takia me usein hakeudumme öisin aivan toisiimme kiinni pysyäksemme lämpiminä. Hän näkee hyvin vilkkaita unia äännähdyksistä ja tahattomista potkaisuista päätellen ja kävelee myös unissaan; silloin herään kylmyyden tunteeseen, kun hän ei ole vierelläni. Hän osaa jonkin verran saksaa ja on kertonut minulle olleensa nuorena laivatyttönä. Laivoilla hän joutui esiintymään merimiehille ja strippaamaankin, istumaan miesten polvella ja sitä rataa. Saksaa hän oppi näillä visiiteillään. Hän osaa saksaksi erään runonkin, jonka joku juopunut merimies lepersi hänen korvaansa. Minä en osaa saksaa ja niinpä hän käänsi sen minulle:

Valtoimenaan leijuvat kiharasi

Otan luonnon aistimukset vastaan niinkuin pääsky ottaa vastaan tuulet

ja annan teille aavistuksen siitä keväästä, jolloin puiden valtakunta tulee maan päälle ja puut ottavat vallan

Yksikään talonmies ei katolla poikia takaa ajaessaan ole tuntenut samaa vapauden paloa kuin

häntä karkuun juoksevat poikaviikarit

Anna siis heille heidän mahdollisuutensa

Anna tuulen ottaa syliinsä heidän kapeat luunsa

ja heijata heitä aatoksen hetken