Kahden kuukauden kuluttua rata oli valmis. Se kulki metsän pohjaa pitkin ja kun tunnistamattomat pallonmuotoiset esineet vyöryivät sitä pitkin, kuului voimakkaita humahduksia ja ilmapatsaiden poksahtelua. Harvoin olin ollut niin iloinen kuin nyt; sanoinkin sen takanani seisseelle pojalle, joka ei kuitenkaan näyttänyt kuuntelevan minua. Hän tuijotteli jonnekin kaukaisuuteen ja aukoili vähän päästä pihisevää suutaan, kuin sanoakseen mielestään jotakin pontevaa ja hauskaa kuvitellulle kuulijakunnalle. Sedältäni olin saanut lahjaksi suuren sulan. Kun sen otti käsivarsilleen ja sitä heilutteli, sen näytti ulottuvan puolen taivaan korkeuteen. Siinä säkenöivät tuhannet salamat ja ne kimmelsivät kauniisti päivän kilossa. Setääni en ollut tavannut aikoihin, hän oli muuttanut jossakin vaiheessa asumaan lotjaan jonnekin Kiinan merelle eikä hänestä saanut sukulaistenkaan toisiaan tavatessa puhua, syytä siihen en tiennyt. Minulla oli voimakas tarve mennä halaamaan häntä hänet nähdessäni, sillä hän näytti varsin surkealta ja onnettomalta, mutten sitä tietenkään tehnyt, koska sellainen ei ollut milloinkaan tapana. Setä kertoi aikomuksestaan antaa minulle lahja eräänä sateisena aamuna. Hän teki sen hieman häpeillen ja pälyili yhtenään ympärilleen kuin peläten, että joku kuulisi hänen suunnitelmistaan. Minä en tällaisesta paljon piitannut ja puhelin tahallisen kovaäänisesti hieman kiusoitellakseni häntä. Hän oli tietenkin harmissaan, vaikkei ilmaissut sitä ääneen.