Lapsena sitä oli täynnä ihailua aikuisia kohtaan, kun luuli, että he pystyivät vaivattomasti hallitsemaan minkä tahansa tilanteen. Jos esimerkiksi maa olisi alkanut vavahdella kesken aamiaisen, tavarat sinkoilla pöydältä lattialle ja hyllyt romahdella, olisi ollut aivan luottavaisella mielellä. Isä olisi hymähdellyt huojuville seinille, pyyhkäissyt suupielensä ruokaliinaan, kävellyt rauhallisin askelin olohuoneeseen ja ottanut jonkin puhelun. Hetken kuluttua tärinä olisi tauonnut, tavarat olisi korjattu lattialta ja aamiainen syöty loppuun hilpeästi keskustellen, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Lapsen olisi ollut vaikea kestää tietoa, että aikuisen elämä on sekasortoa ja holtitonta ajelehtimista tilanteesta toiseen. Otetaanpa aivan arkinen esimerkki. Jos jokin kirja on jostakin käsittämättömästä syystä jäänyt pöydälle ja se pitäisi laittaa takaisin näennäisesti täynnä olevaan kirjahyllyyn, tehtävä voi osoittautua ylivoimaiseksi. Lapsen silmin aikuinen vain poimii kirjan hyräillen pöydältä ja laittaa sen johonkin sopivaan lokoseen, mutta mitä tapahtuu oikeasti? Koska aikuisen mielestä hylly on täysi, hän selailee hätäisesti kirjaa ja yrittää löytää siitä jonkin tunnistettavan kohdan saadakseen selville, kenen vastuualueelle kirja kuuluu. Mutta kirjan sisältö on käsittämätön, siinä on kellertävällä pohjalla eri suuntiin kiihtyvässä liikkeessä käyristyviä mustia viiruja. Kirja on tuhottava ja ainoa tapa tehdä se on tunkea se mielivaltaiseen kohtaan hyllyä ja jättää ajelehtimaan tyhjyyteen. Kirja pysyy siinä niin kauan, kuin sen olemassa oloa ei ajattele. Se on siis unohdettava laulamalla jokin kaunis nuotiolaulu lapsuudesta.