Koillisesta tuulee, merkitseekö se nyt mitään, en tiedä. Totta kai, jos purjehtimassa on, niin kohtuullista lienee, että sen jollain tapaa ottaa huomioon. Olen käynyt kerran purjeveneessä, mutta se ei ollut kovinkaan miellyttävää kun en osannut mitään. Siellä oli muitakin, mutta veneen omistaja antoi jostain syystä minulle käskyjä purjeen reivaamisesta sun muusta, josta en tietenkään ymmärtänyt mitään. Hävetti, kaikki näkivät osaamattomuuteni. Kukaan ei sanonut mitään, kun ähelsin tihenevien ja yhä tyytymättömämmäksi käyvien käskysarjojen tulituksessa, söivät vain vaiti sushiaan. Viimein eräs heistä työnsi minut lempästi sivuun riisiä suupielistään pyyhkien ja läpsäytti olkapäätäni. Hän kiristi purjeen, omistaja hymyili ja matka jatkui suotuisasti. Aurinkokin tuli esiin, kuin juhlistaakseen sitä, että vihdoin asialle oli saatu joku, joka osasi, eikä epävarman kömpelyksen nöyräilyä enää tarvinnut katsoa. Siltä reissulta jäi mukaviakin muistoja. Kävimme eräällä saarella, tosin rantautuminen ahdisti minua jo etukäteen, kun ajattelin, että minun pitäisi hypätä ensimmäisenä laiturille ja huolehtia veneen kiinnittämisestä. Onneksi joku toinen otti sen huolekseen. Häpeä punotti poskillani ja kaulallani yhä, enkä halunnut katsoa ketään silmiin. Saari oli entinen armeijan saari. Siellä oli raiteita sikin sokin, nyt jo ruohottuneina ja osin maahan uponneina, mutta vielä selvästi näkyvillä. Ne ulottuivat laiturille asti ja niitä pitkin oli ilmiselvästi kuljetettu laivoista tarpeellisia tavaroita saaren sisäosiin. Siellä oli rakennus, joka näytti ulospäin pyöreältä kellokuvulta. Meitä vastaan tullut armeijan kapiainen, joka toimi oppaana, tiesi, että rakennuksessa oli laite, Unentuojaksi kutsuttu, jota oli käytetty laivojen magneettisuuden poistoon. Tällä lailla voitiin välttää miinoja. Tämä kapiainen komensi meidät aluksi oikein riviin ja huuteli ojennusta, mutta lopetti äkseeraamisensa, kun joku murahti haista nyt vittu sinäkin. Saarella eli viljalti legendoja ja päättymättömiä tarinoita. Niiden mukaan yöaikaan oli nähty outoja valoja, jotka liitivät meren siltaa, väreilivät hetken kuin revontulet ja katosivat taas. Ehkä niitä vetivät puoleensa suuret käämit, joita oli upotettu mereen. Kellokupolin laitteella niitä pystyi säätämään. Kerran se oli jäänyt täysillä päälle, vaikkka magneettisuudesta purettavaa laivaa ei ollut paikalla. Sinä yönä aika alkoi ajelehtia. Sumusta ilmestyi kauan sitten noitina poltettuja ihmisiä, jotka leijuivat meren pinnassa ja esittelivät surkeasti voihkien ja itselleen huomiota vaatien ammottavia palovammojaan.