Istun illalla katubaarissa, jonka juomatiskinä toimii Volkswagen-pikkubussi. Baarinpitäjä on pitkä laiha mies, jolla on olkapäille ulottuvat hiukset ja kapeat salvadordali-viikset. Samaan paikkaan, keskelle autiota rantakatua, pölähtää kaksi kulkuria, täydessä soosissa. He tilaavat itselleen tonkallisen vihreän sinistä juomaa, jota he alkavat imeä pilleillä. Sivusilmällä he vilkuilevat asiakkaita kuin arvioidakseen, löytyisikö jotakin ryöstettävää. Muuan naiseurue katselee heitä uteliaasti tirskuen. Naiset ovat ostaneet joltakin katumyyjältä kepin nokkaan kiinnitettyjä läpikuultavia muovipalloja, joiden sisällä on valoja. Näitä hökötyksiä he heiluttelevat harvoille ohikulkjoille. Välillä joku heistä nousee pöydästä, kävelee huojuvin askelin tien laitaan ja kyykistyy pissalle rantapusikkoon.

Tonkka on edelleen puolillaan maalin näköistä mönjää, jota kulkurit ahnaasti, posket lommolla imevät. Silmät pyörivät päässä kuin viiriäisen munat; he puhelevat toisilleen käsittämättömin mölähdyksin. Yritän kysyä huonolla kielitaidollani baarimikolta, mitä he juovat, mutta hän vain tuhahtaa vastaukseksi.

Äkkiä pimeältä rannalta poukkaa tielle valkea hevonen, joka lienee karannut jostakin lähiseudun tallista. Se kopistelee säikyn näköisesti tiellä, kavahtaen kirkkaita valoja. Kulkurit säntäävät hevosen perään ja pysäyttävät sen pelottomasti keskelle tietä. Sitten he nappaavat mukaansa maalipönttönsä, kapuavat jakkaran varassa hevosen selkään ja laukkaavat raikuvasti nauraen tiehensä. Rantapuusta pudottautuu ilmaan suuri lepakko, joka lähtee humahtelevin siivenlyönnein heidän peräänsä.