Kylmyys nousi jostakin kujanteen pohjalta, minä olin jo päässyt kapuamaan muurin päälle enkä halunnut enää katsoa alas. Nyt oli vain pidettävä hermonsa kurissa, piti juosta nopeasti niin pitkälle kuin muuria riitti, sillä ei ollut ollenkaan sanottu, olisiko se tällä paikalla ikuisesti. Muurin toisella puolen ei ollut mitään, koska en jaksanut kuvitella sinne mitään. Otin ensimmäiset hätäiset askeleet ja sitten uskaltauduin juoksuun. Juoksin hivenen kyyryssä, reisiäni ristiin loukutellen, sillä arvelin näin paremmin säilyttäväni tasapainon. Korkealta yläpuolelta kuului teräviä kiljahduksia, äänen täytyi lähteä jostakin suuresta linnusta, nyt oli vain toivottava, ettei se rupeaisi tekemään syöksyjä ja horjuttaisi tasapainoani. Muuri alkoi jo täristä, olikohan nyt tapahtumassa se mitä pelkäsin. Pysähdyin hetkeksi ja katsoin taakseni. Näky oli vavahduttava. Muuri oli katoamassa nopeasti kuin jääriite nousevan auringon tieltä. Minä en tiennyt mitä ajatella, kannattiko juosta vai minne joutuisin, kun katoavuus saavuttaisi minut. En jaksanut enää juosta vaan jäin paikoilleni ja kävin istumaan. Heti lennähti olalleni sinisenmusta korppi. Sen silmät välähtelivät omituisessa häilyvässä valossa, jonka lähdettä en osannut edes kuvitella.