Kulmalta kuului vislaus. Käänsin pääni, tuollaisen vihellyksen olin kuullut aiemminkin, lapsena, juna-asemalla. Menimme katsomaan junaa ensi kertaa elämässäni. Isäni oli huonolla tuulella sinä aamuna, sen muistan hyvin ja niinpä minulla vaikeuksia pysyä hänen sylissään. Minulla oli sellainen tunne, että jos otteeni kirpoaisi, hän ei tekisi elettäkään estääkseen putoamistani. Juna tuli kohisten laiturille, minä tietysti töllistelin sitä ihastuneena ja mietin, miksei se ollenkaan katsonut minua saapuessaan. Muistan ihmetelleeni, miksi junaan nousi ihmisiä, miten he olivat saaneet tietää junan olevan tulossa ja mitä he junassa tekisivät. Olimme laiturilla niin kauan, että juna lähti, en olisi vielä sittenkään halunnut lähteä. Olisin halunnut mennä alas raiteille kokeilemaan kiskoja, olisivatko ne yhä lämpimät junan käynnistä. Nyt kuulemani vislaus siis muistutti junan vihellystä, mutta äänen aiheuttaja ei ollut juna, vaan hyvin pitkä mies, joka seisoi talon kulmalla kädet lanteillaan ja katseli minuun päin. Ärsyynnyin hieman miettiessäni, luuliko hän kenties komentavansa minua kuin jotakin koiraa. Aloin katsella häntä tarkemmin ja vasta silloin huomasin, että hänen molemmista ranteistaan lähtivät paksut ketjut. Jaloissaan hänellä oli samanlaiset. Vähän ajan päästä mies lähti liikkeelle ja syykin selvisi. Hänen vartijansa, jotka vasta nyt ilmestyivät kulman takaa esiin, alkoivat retuuttaa häntä eteenpäin.