Koneen ääni kuului kauas. Se oli noussut korkealle, sillä muuten kukkulat olisivat peittäneet sen surinan. Olin pysähtynyt kukkulan luona ja kiivennyt sen laelle; siellä oli mukava syödä aamiainen ja katsella maisemia. Raikas aamuvire puhalsi, jossakin näkymättömissä liversi lintu. Tuntui kuin huolet olisivat iäksi kaikonneet, kuin läpimusta yö ja ikävät ajatukset olisivat kuuluneet johonkin kiirastulivaiheeseen, johon ei tarvinnut palata. Vaikka olin pakomatkalla, en pelännyt vainoajien uhkaa, sillä varustukseni oli kevyt ja jalkani kantoivat minua ripeästi. Sitä paitsi saatoin poiketa mihin suuntaan tahansa. Tämä vähensi takaa-ajajien mahdollisuuksia ennakoida reittini ja saartaa minut. Kovin pitkäksi aikaa ei kuitenkaan voinut jäädä paikoilleen, kerran olin näin tehnyt, pakomatkan kolmantena päivänä. Istuin koko päivän puussa ja kuuntelin sen rauhoittavia ääniä puoliksi unessa. Heräsin kuitenkin äkkiä, kun huomasin taivaanrannassa savun. Siellä takaa-ajajat jo olivat. He olivat pysähtyneet juuri samaan paikkaan kuin minäkin. Laskeuduin puusta ja jatkoin kevyttä juoksua koko päivän. Vaaraa lisäsi se, että takaa-ajajilla saattoi olla hevosia, joilla he tietenkin saavuttaisivat minut nopeasti. Kolme seuraavaa päivää olin liikkeellä aamusta yöhön; pidin ainoastaan lyhyitä torkkuhetkiä, söin puiden tuoreita lehtiä ja jatkoin taas enempiä vilkuilematta eteenpäin. Jokaisen pysähdyksen jälkeen vaihdoin suuntaa.