Lokit liitelevät pilvisellä taivaalla. On lämmin ja vähän hiostava ilma, onkohan ukkossade tulossa? Kun lokkeja seuraa pitkään, ajatukset raskaina, alkaa pyörryttää. Ympyrää kiertävät lokit muuttuvat kaiken keskipisteeksi, maailmannavaksi. Taivas alkaa näyttää mustalta, lokinsiipien reunustamalta suppilolta, jonka toinen pää venyy kauas avaruuteen. Pian unohtuu jo sekin, miksi tähän paikkaan oli alun perin tultu. Silloin on aika jatkaa matkaa ja suunnata katse edessä aukeavaan maisemaan. Siinä on ruohoinen tasanko, joka yhdeltä laidaltaan päättyy mereen. Kaukana merellä liitelee lintuja, jotka kuuluvat johonkin toiseen aikaan ja toiseen maailmaan. Jos niitä lähtisi veneellä seuraamaan, ei niitä saavuttaisi koskaan. Aina vain ne olisivat yhtä etäällä, lentelisivät yhtä rauhallisina ja poissaolevan näköisinä. Mutta minä en halua nyt merelle, vaan matkani suuntautuu tasangolle. Sieltä jostakin pitäisi löytyä ikivanha puu, joka tarun mukaan on maailman keskipiste. Myönnän, että sen löytäminen voi olla vaikeaa, mutta on se vaivan arvoista. Väitetään, että puuhun kiipeämällä voi nähdä kaiken maailmassa olevan ja lopulta myös ymmärtää, mikä on kaiken tarkoitus. Ensimmäisenä päivänä en näe kuin valtavaa autiutta, tuulen huminan lisäksi ei kuulu mitään ääniä. Korviani alkaa särkeä, joten laulan kovalla äänellä matkalaulun. Leiriydyn pimeän tullessa ja käyn muitta mutkitta nukkumaan. Minun on syötävä säästäväisesti, sillä reppuun varaamani ruoka ei riitä loputtomiin. Aamiaiseksi tarjoan itselleni leipää ja vihanneslientä, jota minulla on leilissäni. Lisään sekaan tasangolta poimimaani ruohoa. Aterian jälkeen lähden taas reippaasti liikkeelle. Täällä jossain pitäisi olla jättiläisiä, mutta ei minua pelota. Jättiläisen kohtaamiseen olen varautunut hyvin. Puolen päivän aikaan maa alkaa vihdoin täristä ja horisontti pimenee.