Vesi pullossa. Kun kallistin pulloa auringonvaloa vasten, vesi kimalsi kauniisti ja kun painoin korvani pulloon kiinni, vesi poreili; se vaikutti mieleen piristävästi. Panin korkin kiinni, tungin pullon nuttuuni ja jatkoin matkaa.  Tästä ei olisi asemalle enää paljon matkaa, sitten olisi aikaa levätä junassa, katsella vain maisemien lipumista ohi ja nukahtaa. Tulevan kevään ensimmäiset kaaret välkkyivät jo taivaalla, vaikka vuosi oli vasta loppumassa. Jossakin korkealla ilmojen teillä varmaan jo näkyi kevääntulo. Kiiruhdin askeleitani, kun huomasin ihmisten juoksevan asemalle päin. Aloin pelätä, että kelloni oli pysähtynyt ja myöhästyisin. Pian selvisi, että he juoksivat aseman ohi; siellä oli paljon väkeä koolla. Maassa makasi huppupäinen mies. Hänen edessään seisoi poliiseja jonossa. Kulkiessaan hänen ohitseen kukin heistä vuorollaan läimäytti häntä pienellä pussilla, jossa oli jotakin raskasta sisällä. Yleisö laski suureen ääneen lyöntien määrää. Jonkun pussin hajosi ja kirkasta tahmeaa nestettä valui kadulle. ”Oh-hoh!”, yleisö nauroi. Katsoin ajan aseman rauhallisesta kellosta, joka peitti puolet seinästä, kelloni oli aivan oikeassa. Minulla oli jopa hieman aikaa lepuuttaa jalkojani; juna ei ollut vielä tullut. Aseman sisällä oli lämmintä, sinne oli hakeutunut lintuja, jotka lensivät matalalta ihmisten yli ja ohi ja aiheuttivat riemunkiljahduksia lapsissa; aikuisten suusta pääsi hämmästyneitä massahduksia.