Eilisen kirkkaan auringonpaisteen jälkeen aamusumu yllättää. Näen valopallon kiitävän leirin poikki, kuuluu merkillistä jyrinää. Eräs matkalaisista uskaltaa vasta nyt kertoa Pältsan rinteessä kokemastaan: jokin sähikäistä muistuttava luikersi jalkojen juuresta, voimakkaasti suhisten. Olisiko se voinut olla pyörrevirtaus? Joku vitsailee, että ehkäpä havaintoa innoitti tunturiunikon huumaava tuoksu.

Lounaan aikoihin tulemme kummalliselle savimerelle, joka hötkyy ja löllyy rahkasammaleen alla. Hypimme kuin kakarat sammalmättäillä, niiden alta pursuaa kiiltävää, kiinteää savea. Otan sitä kimpaleen nyrkkeihini ja alan muovata, mutta sepä ei tahtoni mukaan taipuilekaan, vaan pyörii kämmenissäni kuin liukas kala. Jokin merkillinen, korvaton olio siitä kuivuessa sukeutuu. Painan pääni sammaleeseen; syvältä kuuluu savimassojen lotina ja möyryäminen. Äkkiä sammalmatto poksahtaa auki. Mutainen pitkäkaulainen olento kurkistaa silmät saven peitossa maisemaa ja painuu sitten takaisin savimeren kätköihin.

Kalliontöyräällä, jota ympäröivät solisevat virrat, pyrähtelee parvi mustavalkeita pulmusia.

Usva lepää yhä maiseman yllä. Kuljemme maastossa peräkanaa, toisistamme kiinni pitäen. Läheisessä kanervikossa vilistää sopuli, joka jupisee itsekseen tietäjältä vietäväkseen saamaansa viestiä. Kitsin putouksellakin näkyvyys on vielä niin kehno, että sen vesi näyttää putoavan suoraan taivaasta.