Kuulin takaani itkuntyrskettä. Käännyin nopeasti ympäri. Siellä ei ollut ketään. Vain yksinäinen kuusikko humisi, jokunen latva heilui tuulessa. Enempiä ajattelematta juoksin metsänrajaan ja lähdin kiipeämään suureen naavakuuseen. Se oli paljon vaikeampaa kuin olin luullut, sillä vaikka oksia oli runsaasti jo heti alhaalla, niin runko oli pakkasen jäljiltä jäinen ja liukas. Lopulta kuitenkin pääsin latvaan. Siellä oli pidettävä kiinni kaikin voimin, sillä tuuli oli navakka. Sitten näin silmänurkastani jonkun vilahtavan naapurikuusen alaoksien suojaan. Olikohan siellä itkijä? Saattoihan olla, että se oli jokin lintu, jonka hätäinen parkaisu oli kuulostanut itkulta. Minun olisi jo pitänyt laskeutua alas, mutta minulla ei oikeastaan ollut mitään syytä tehdä niin. Ei ollut paikkaa mihin mennä. Olin vastoin tahtoani ja syyttä joutunut karkotetuksi omasta piiristäni. Olin saanut kuulla virastossa, että minusta liikkui huhuja, joiden vuoksi olin joutunut epäilyttävään valoon. Minut vietiin kuulusteluun ja sain eteeni paperin, jossa todistaja kertoi minut nähdyn tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Sillä perusteella epäiltiin, että olin vuotanut tietoja ulkopuolisille. Minä en kuitenkaan ollut milloinkaan käynyt paperissa mainitussa paikassa. Vakuutteluani ei uskottu ja sain saman tien lähteä. Koska asuntoni oli viraston omistuksessa, sen vuokraus sanottiin irti eikä minulla ollut paikkaa mihin mennä. Epäilin, että minua varjostettiin, mutten siitä enää välittänyt. Aikomukseni oli mennä katsomaan todistajalausunnossa mainittua paikkaa. Se sijaitsi rikkaiden kaupunginosassa. Minään hienostokorttelina sitä ei voinut pitää, pikemminkin se oli tunnettu äkkirikastuneiden asuinsijana ja tästä syystä siihen suhtauduttiin hieman halveksuvasti. Talot oli rakennettu prameileviksi, mutta mitään tyylikkyyttä niissä ei ollut. Siellä tiedettiin asuvan myös väkeä, jonka toimet eivät päivänvaloa sietäneet. Epäiltiin, että jotkut olivat rikastuneet laittomilla puuhilla. Usein kulki näitä katuja tutkivan poliisin alakuloisen harmaa auto.