Puunlehdellä oli tummat reunukset, keskellä oli valoisampaa, siinä oli uhkea kuvio, josta kuitenkaan ei kovin tarkasti saanut selvää. Hyvällä mielikuvituksella sen saattoi kuvitella esittävän jotakin tapahtumaa; ikään kuin olisi ollut kuva jostakin suuresta salista; siinä kaksi hahmoa oli kumartuneena pöydän yli, jossa oli jokin asiapaperi, kenties kartta. Mietteeni keskeytyivät, kun kuulin takaani yskähdyksen. Siinä hän oli, tuo legendaarisena pidetty metsäisten seutujen kulkija, keikaroivana, hieman ärsyttävänäkin. Hän oli kaikkien yllätykseksi lupautunut lähtemään kraatterille, olin siitä mielissäni ja annoin hänelle kernaasti tutkimusryhmän vetäjän vastuun. Lähtö olisi huomenna. Yöpyisimme laavussa; tosin hän sanoi itse majoittuvansa erääseen läheiseen puuhun, jota entisinä aikoina oli pyhänäkin pidetty. Miten vain, minulle se kyllä sopi; jäisipä laavuun enemmän tilaa. Hän vaati nähtäväkseen suunnitellun reitin; kaivoin povitaskustani luntin, johon olin töhertänyt hieman suttuisesti salojen halki taittuvan matkan. Hän katseli sitä ylimielisen näköisesti, mutta hillitsin kiukkuni, saattoihan hänellä hyvinkin olla joitakin parannusehdotuksia. Vaiti hän paperia pitkään tutki, muttei sitten yllätyksekseni sanonutkaan mitään pirullista, totesipa vain: ”Hyvä. Lähdemme varhain”. Se sopi, kutsuin hälisevän seurueemme kokoon ja kerroin suunnitelman. Jaoimme vartiovuorot; hän ei suostunut ottamaan niistä yhtäkään, minkä saattoi jotenkuten sietää. Toivoakseni hän ei matkalla esittäisi enempää ylimysmäisiä piirteitä; se saattaisi huonontaa retkeläisten yhteishenkeä.