Kävelen puistokadulla, lehdet ovat jo keltaiset. Saatoin juuri lääkäriin ystäväni, joka potee vakavaa sairautta. Näin, kun hän käveli vastaanottohuoneeseen. Lääkäri kokosi hihat ylös käärittynä, liimapurkki kädessään, lennokkia, eikä vilkaissutkaan ystävääni päin. Huoneessa oli sairaanhoitaja, jonka paljaita sääriä lääkäri vähän väliä vilkuili. Sairaanhoitaja paiskasi oven ystäväni perässä kiinni ja mulkaisi minuun vihaisesti. Jäin istumaan odotustilaan, jossa ei ollut kuin kalpea, kokoon kuivunut mies. Hän tuijotti eteensä ja lauloi virttä heikolla äänellä. Pitkästyin ja menin katselemaan ikkunasta ulos. Kadulla kaksi miestä piteli käsissään pitkiä riukuja, joilla he sohivat vastapäisen talon kolmannen kerroksen asuntoa kohti. Sen ikkunaan nojasi nainen. Hän oli raottanut sälekaihdinta. Sivuikkuna oli auki ja sitä riukumiehet tavoittelivat. Ensin vaikutti siltä, kuin he olisivat kilpailleet siitä, kumpi saa kepin pään ensimmäisenä sisään avonaisesta ikkunasta. Sitten näin talon seinää vasten räpistelevän värikkään papukaijan, joka nousi välillä ylös ja painui taas matalammalle. He yrittivät saada linnun ikkunasta sisään. He mäjäyttelivät keppejään yhteen yrittäessään säikyttää sitä oikeaan suuntaan. Juuri, kun se oli jo pyrähtämässä sisälle, nainen astui ikkunan luo ja sulki sen. Miehet huudahtelivat vihaisesti ja katsoivat toisiaan. Nainen heilautti tukkaansa ja katosi sisälle. Lintu jäi kyhjöttämään ikkunalaudalle. Arvelin, että ehtisin vielä käydä kävelyllä puistossa, sillä päivä virastossa oli ollut uuvuttava. Aamulla vahtimestari oli kutsunut minut alas vastaanottoaulaan. Siellä oli mies, joka kyseli minua. Kun hän näki minut, hän yritti hyökätä kimppuuni. Vahtimestari ja apulainen lannistivat hänet maahan. Hyökkäyksen syy ei oikein koskaan selvinnyt. Kuulustelussa hän väitti minun loukanneen isääni, joka oli hänen kaverinsa. Olin muka lyönyt luurin korvaan kesken puhelun. Se ei voinut pitää paikkaansa, sillä kunnioitin suuresti isääni. Huoneeni seinälle on ripustettu hänen muotokuvansakin. Vaimoni tosin väittää itsepintaisesti, että se ei ole mikään muotokuva isästä, vaan seinäkelloasetelma. Vahtimestarin apulainen on entinen painija ja esittelee mielellään voimiaan. Häneen on ihastunut muuan vanhempi naistarkastaja, joka sipsuttaa usein jakussaan vahtimestarikopin ohi ja sujauttelee apulaiselle lappuja, joihin on kirjoittanut jotain. Kerran eräs lappu oli pudonnut käytävälle. Poimin sen ylös, siinä luki: ”Myöhäinen kuu. Tuuli on löytänyt lumiset siipensä ja lentelee alhaalla laaksossa. Minä, puuksi muuttunut, kutsun sitä kuiskien luokseni”. Tiesin, että apulainen oli hidas lukemaan. Näin hänen tankkaavan naistarkastajan kirjoittamaa lappua koko päivän. Hänellä oli se mukana ruokalassakin, jossa hän luki sitä soppaa ryystäessään. Huulet liikkuivat ja kiemurtelivat kuin kohmeiset käärmeet, kun hän tavasi itsekseen.