”Pirkko oppi saksaa kun se”. Isä madalsi ääntään ja piti kättä suupielensä suojana: ”kävi laivoissa”. Äiti katsoi häntä vihaisesti, isä pyöritteli silmiään ja vellotti lihanpalaa suussaan, sylkäisi sen lautaselle ja hörppi viinin parilla kulauksella, niin että sitä valui suupielistä rinnuksille. Hän sai yskänkohtauksen. ”Sitkeää lihaa”.

Pirkko kävi laivoissa, koska sillä oli rahat loppu ja lapsi tulossa, maailma suhisi ja vei, merimiehet katsoivat, kun hän riisuutui ja säestivät taputuksilla ja rikkinäisellä mandoliinilla tanssia. Laivahytin ikkunasta näkyivät sataman valot. Pitkin laituria asteli satamamestari tuimin askelin. Portaat oli määrätty pidettäväksi ylhäällä, mutta aina naisia laivaan saatiin, ne menivät kuin muurahaiset koijuissa mereen, ajelehtivat laivan kylkeen ja hops! sieltä jo joku heitti köyden alas ja veti naisen kannelle. Kapteeni makasi sammuneena hytissään.

Laivan piti olla lähtökunnossa illalla, kun tähdet syttyivät. Sitä ennen Pirkonkin oli lähdettävä ja luikahdettava sataman varjoihin. Eräs varaston ovi oli aina auki ja sen oven Pirkko tiesi. Varastossa haisivat märät köysiniput, joilla oli kiskottu laivoja kovilla myrskyillä laituriin. Mylvien ja pärskien ne vastahakoisesti tulivat, kun niitä miesvoimin kiskottiin, joskus piti tuoda avuksi hevosia, vantteria villaturpia. Ystävällisiä hevosia ne kaikki olivat. Pirkko oli ollut kihloissa erään leipurin kanssa, joka oli lapsen isä. Martti oli juoppo eikä häntä kiinnostanut muu kuin välkehtivä viinapullo, joka puhui hänelle tuhansin kielin. Martti maalasi tauluja. Yhden taulun hän oli saanut myydyksi, rahat hän heti joi. Taulun nimi oli ”Astiakaappi”. Siinä oli romahtava kaappi, jonka auki repsahtaneista ovista tipahteli ulos kiiltäviä posliiniastioita, osa oli pirstaleina lattialla. Kaapin vastapäisellä seinällä roikkui peili, josta heijastui ruokasali. Siellä oli juhla-asuisia herroja ja rouvia, kaikki tietämättömiä katastrofista.