Kun jätin tälle maailmalle hyvästit, se tapahtui hiljaisena iltapäivänä, istuessani puistossa, tuoksuja ahmimassa. Mereltä oli saapunut laiva, jonka lastina oli tahmeita hedelmiä; niiden tuoksu täytti koko sataman. Tuulen mukana se tunkeutui pian kaikkialle kaupunkiin. Minä istuin ja mietin elämääni. Katselin vastapäisen talon seinää; iltapäivän aurinko heitti siihen puunoksien varjoja ja lintujen kisailua. Minä lähdin varjojen mukaan, kun ne  viimein pakenivat talon harjalta ylös taivaisiin. Sinne katosin minäkin ja muutuin näkyväiseksi koko elolliselle maankaarelle, jonka täyteyttä ennen en ollut ymmärtänyt. Tuulet nousivat mölyisinä patsaina katukuiluista ja kurkottivat pullosilmillään minua kohti, mutta minä en pelännyt, sillä minulla oli linnun siipien varmuus. Nousin yhä ylemmäs, tartuin kiinni sinisyyteen, joka kietoi minut syliinsä. Muistin setäni, yksinäisen merimiehen, joka sanoi sahanneensa monta jalkaa poikki laivavälskärin virassaan. Hän nousi suoraan arvoonsa kansipojasta. Kapteeni tunsi hänet entuudestaan ja vaikka hän oli ankara mies, niin setäni hän  palkitsi, vai voiko sitä nyt sitten palkitsemiseksi sanoa, jos joutuu lääkärin tointa hoitamaan. Setäni ei milloinkaan unohtanut paluutaan kotikaupunkinsa satamaan; kirjavat liput liehuivat ja kristallit kimalsivat.