Öljyn tahrima lintu räpiköi rantavedessä. Onneksi tunsin miehen, joka saattoi auttaa. Hän asui lähellä, metsän laidalla, oli asunut siellä koko ikänsä, kertaakaan muutamaa kymmentä peninkulmaa kauemmaksi poistumatta. Onneksi hän oli tälläkin kertaa kotona, tulin koko matkan juosten. Löin oveen niin, että se painui sisäänpäin iskujeni voimasta ja aukeni. Minun ei tarvinnut sanoa mitään, hän arvasi katseestani kaiken, vetäisi vain sadeviitan niskaansa ja lähti mitään puhumatta mukaani. Rannalla hän sai linnun helposti kiinni, kun oli sen ensin äkännyt piilosta kaislikosta. Siellä sitä oli uhannut toinenkin vaara; kaislikon suojassa väijyi suuri vihreä hauki. Se oli nähtävästi suunnitellut itselleen herkkupalaa, mutta pelastimme linnun viime hetkessä. Mitenpä olisi hauen vatsa sen öljymäärän kestänyt, ehkä hyvinkin, tuollainen petokala nyt söi vaikka ruosteisia tynnyreitä kaatopaikallisen verran. Kerran poikasena olin nähnyt, kuinka miehet houkuttelivat merenlahteen suuria haukia ja heittelivät niille houkutusruoaksi  mätänevää lihaa. Ne kävivät lihan kimppuun äkeinä, olivat niin raivoissaan, että vesi myllersi, en ole ikinä nähnyt mitään samanlaista. Kerroin linnunpelastajamiehelle tästä tapauksesta, hän sanoi siitä kuulleensa; veikkasi vain, että nuo miehet eivät olleet mitään tavallisia kuolevaisia. Luultavimmin he olivat noitia, eivätkä nuo hauet olleet mitään kaloja, vaan hukattuja sieluja.