Vietimme usein kyläviikonloppuja ollessani poika. Sunnuntai-iltana piti lähteä kotiin. Meidän oli matkustettava junalla. Asemalle oli matkaa; helpoimmin sinne pääsi oikaisemalla radanvartta pitkin. Isäni, joka oli kovin nuori tuohon aikaan, käveli uhmakkaasti kiskoilla. Minua se pelotti; kuvittelin junan tulevan hetkellä millä hyvänsä ja ajavan hänen ylitseen. Isän oli vaikea sopeutua alkavaan arkeen; vielä kotimatkalla hän otti ryyppyjä taskumatistaan. Hän oli lyhytsanainen ja äreä. Radan molemmin puolin levittäytyi tiheä metsä, josta kuului outoja huikkauksia. Kerrottiin, että radanvartta kävelleitä olisi siepattu metsään eikä heitä sen koommin nähty. Juna oli aina täynnä. Se oli tullut pitkän matkan pohjoisesta; ihmiset olivat ikävystyneitä eivätkä vilkaisseetkaan meihin päin. Jäimme tavallisesti seisomaan vaunuvälikköön. Kun juna oli saapumassa rautatieasemalle, äiti herätti lattialle nukahtaneen isän. Hyppäsimme kasseinemme radalle junan vielä ollessa liikkeellä, koska vanhempieni mielestä asema oli hienoja ihmisiä varten emmekä me kuuluneet heihin. Meillä oli vielä matkaa kotiimme esikaupunkialueelle. Kävelimme pitkin moottoritien laitaa. Ohikiitävistä autoista meille puitiin nyrkkiä. Kun viimein tulimme kotiin, isä rojahti mitään puhumatta, vaatteet päällä vuoteeseen ja alkoi kuorsata. Äiti teki minulle voileivän, jonka päällä oli siivu harmaata läskimakkaraa. Hän oli saanut sitä teurastamolta, jossa oli siivoojana. Oli kuultu puheita, että teurastamon johtaja olisi yrittänyt vietellä hänet.