Kauluksessani kömpi jokin, eturivin tyttö kirkaisi. Kävelin rauhallisesti peilin eteen, joka oli tuotu ennen sotia Venäjältä tähän saliin; sen pinta oli kuhmuinen ja valunut, mutta näin, että kaulallani tepasteli pieni lisko. Nostin kaulusta ja ravistin kevyesti, jolloin lisko tipahti mätkähtäen lattialle ja pujahti salamana lattianrakoon, jonne se katosi. Jatkoin puheen pitämistä. Minut oli kutsuttu lausumaan avaussanat tilaisuuteen, jossa pohdittiin entisaikaisten jumaluuksien vaikutusta; pääpainon piti olla maanviljelyksessä. Pellon jumala Pekko oli minulle tuttu ja kun otin hänet esille, kuulin yleisön joukosta muutaman ylimielisen tuhahduksen. Jatkoin kuitenkin rohkeasti puhettani, koska sen lopussa minulla oli varattuna yllätyksenä pieni aloite. Ehdotin, että peltojen pohjat kartoitettaisiin tarkasti halki koko maaseudun. Olin varma, että kuokkaa ja vesuria käyttämällä sieltä löytyisi joko kartta tai suoranainen aarre, josta keskiajan kirkkovaatteiden korukirjoitukset niin vuolaasti puhuivat. Olin nähnyt salaperäistä aarretta ylistäviä kirjoituksia myös vanhojen kirkkojen mustuneissa tukipilareissa; niissä kuvattiin hyvin kauniisti sitä, miten peltojen kulta ja hopea heijasti äärettömän taivaan syvän sinen ja miten pääskysten tuulennopea lento tallettui ikuisina loistaville pinnoille. Kun lopetin puheeni, oli ensin aivan hiljaista. Muuan lihava kirkkoisä poistui kauhtanoissaan tyytymättömänä mutisten, mutta muutama puolikaheli kuulija  taputti innokkaasti ja oli valmiina siitä paikasta aarteenetsintään.