Lunta on satanut päivätolkulla. Kaikki tiet ovat ummessa. Hämmästyksekseni tuttu metsäpolku kuitenkin on avoin ja se houkuttaa yhä syvemmälle metsään, ohi valkoisten lumililjain, männikkörinteiden ja taakkaisten kuusipuiden. Luonto kuiskii, huomauttelee ja vitsailee, heittää lunta märkää päälleni ja sitten taas äkkiä hiljenee. Olen huomaamatta kulkenut ties miten kauas, vaikka kovin suuri metsiä täällä ei ole, aina jostakin päin kuuluu tien kohina. Metsässä kävellessä ajatukset harhailevat missä sattuu, mieleen tulee monenlaisia asioita, pettymyksiä, vihaisia ajatuksia, joutavia suunnitelma, outoja aivoituksia, itsemurhan pohdiskelua – kunnes jollakin määräämättömällä hetkellä ajatukset vain juuttuvat paikoilleen ja sen jälkeen on turta olo, voi pysähtyä ja antaa maiseman kulkea yli koko voimallaan.

Viimein tulen autotien lähelle, sitä ei voi välttää. Kerran seisoksin pitkiä aikoja tien laidassa ja tuijottelin vihaisena autojonoa, runsaasti lunta oli silloinkin satanut. Kolhuinen pakettiauto pysähtyi kohdalleni ja luulin kuulevani jonkin ivallisen huomautuksen, mutta hämmästyksekseni nuori mies aukaisi ikkunan ja kysyi: tarvitsetko kyytiä? Kieltäydyin, mutta tuollainen kysymys tuntui mukavalta ja lämmitti mieltä. Lähdin siitä paikasta ylittämään autotietä lainkaan sivuilleni vilkuilematta ja kuulin jarrujen kirskuntaa ja torventööttäyksiä. Olin ottanut repustani esiin tekemäni viirin, jossa luki ”Kaitselmus varjelee, eikö?” ja heiluttelin sitä pääni yläpuolella. Pääsin tien yli ja katosin humauksessa lumeen.

Kesällä näillä seuduin vallitsevat eri lait, silloin ihmiset kulkevat metsässä alastomina ja ulkoiluttavat ihmisenkasvoisia täplikkäitä koiriaan, jotka osaavat laulaa, vieläpä kauniilla äänellä. Niiden lauluääni muistuttaa pienen italialaisen kyläkirkon kellon soittoa. Tästä koirien musikaalisuudesta juolahtaakin mieleeni tapaus mummolasta.

Isoäidilläni oli villakoira, Cessan nimeltään. Se oli musikaalinen, herkkätunteinen koira. Isoäidilläni oli joltakin matkalta tuomisina ostettu mandoliini, joka harvoin oli vireessä eikä hän sitä kovin hyvin edes osanut soittaa. Kerran hänen luonaan oli kylässä hänen naistuttavansa ja he alkoivat laulaa jotakin hengellistä sävelmää. Soitto ja laulu oli epävireistä ja Cessan oli jo heti musisoinnin alettua ryöminyt sängyn alle. Mutta eräässä laulun kohdassa. kun melodia kohosi korkealle, laulu yltyi  kirkumiseksi. Se oli Cessan-paralle liikaa, se rupesi haukkumaan sängyn alla ja jatkoi haukkumista kunnes laulu loppui.