Muistan nuorukaisena lukeneeni setäni kirjastossa hyvin vanhaa, 400-luvulta peräisin olevaa teosta, jossa muuan munkki kertoi elämästään. Tämä kirjasto oli sangen romanttinen ulkoasultaan; siellä oli suuria, lattiasta kattoon ulottuvia kirjahyllyjä, jotka olivat tupaten täynnä nahkakantisia kirjoja. Olimme joskus päiväkausia setäni kanssa kirjastoon linnoittautuneina. Ruokaa oli laitettu tarjolle pöydälle, siinä oli kuivattua kalaa, hedelmiä, leipää, vettä ja viiniä. Saattoi olla, ettemme nähneet sedän kanssa päivän aikana kertaakaan toisiamme. Yön nukuimme jossakin hyllyssä, johon olimme raivanneet kirjoilta tilaa. Joskus kiipesin aivan ylös, katonrajaan saakka. Oli mieluisaa nukahtaa vanhojen kirjojen tuoksuun ja sateen ropinaan. Munkki kertoi kirjassaan niistä tunnelmista, jotka hänessä pyörteilivät, kun hän katsoi ensimmäistä kertaa vihamiestään silmiin. Tuo vihamies oli kavaltaja, joka oli antanut munkista vääriä tietoja kirkolliskokoukselle. Vihamies joutui jalkapuuhun. Hänen katseessaan oli jotakin puiden väkevästä tuoksusta ja unessa kuulluista muinaisista lauluista. Koskaan munkki ei enää sen jälkeen vihamiestään nähnyt, mutta oppi hänen katseensa voimalla samana suvena lentämään, käyskellessään eräänä aamuna vuoren jyrkänteellä.