”On nääki Matinpäivät!”. Pirkko-täti oli pettynyt. Hän oli tullut nimipäivänviettoon eikä hänelle tarjoiltu kuin yksi pikarillinen likööriä. Kun hän pyysi lisää, sanottiin, ettei enempää ollut. Äiti laittoi keittokomerossa ruokaa. Hän oli käynyt lihakauppias Kniefillä, jonka ikkunassa roikkui aina sotkuinen nahkaesiliina, kärpäsenpaskan pilkuttama lihamestarin hattu, teurastusveitsiä ja päättömiä ruhoja. Sieltä hän osti verisiä nakkeja, joista tehtiin Borcsh-keittoa. Inhosin sitä. Borsch-keittoa oli tarjolla nytkin. Kylään oli tullut myös äidin veli Ville. Hänellä oli povitaskussaan kiiltävä mustakaulainen pullo, josta hän otti naukkuja - siksi hän ei suostunut riisumaan takkiaan. Se oli kulunut, repeytyneitä hihoja oli jatkettu sanomalehdellä. Hän oli nousuhumalassa, veri oli noussut hänen päähänsä ja kaulalle, kasvot olivat lohenpunaiset. Hän niiskutti, hengityksen puhina kuului voimakkaana. Hän oli tuonut mukanaan kaverinsa Armin, joka lauloi nousuhumalassa haikealla äänellä iskelmää, ”Aila” oli hänen suosikkinsa. Armi jutteli mielellään kanssani ja silitteli karhealla kädellään kättäni. Kun hän kallisteli päätään, löyhä lasisilmä lumpsahteli silmäkuopassaan puolelta toiselle. Hän kertoi nuoruudestaan joen varrella, paikasta, jossa oli ollut piikomassa. Se oli kartano, joka oli velvoitettu ottamaan vastaan evakkoja menetetyiltä alueilta. Isäntä suhtautui evakkoihin vihaisesti, hän ei olisi halunnut ottaa heitä ”ruokahaluaan pilaamaan”. Hän ei pitänyt evakkojen puhetavastakaan, se oli vielä noina päivinä sössöttävää puuskutusta, kuin olisi kuunnellut ääntä, joka syntyy, kun mutaa täynnä olevaa nahkaleiliä paukutellaan kepillä kuumana päivänä, kun nahka pehmenee ja vettyy ja kaikki vituttaa. Hän sanoi, että evakkojen pitäisi ensi töikseen laitattaa hampaat suuhunsa, että heidän puheestaan saisi selvän. Mutta eihän se hampaista johtunut, vaan palataalikonsonanteista, joiden käyttö oli evakkojen mielestä suuri erehdys. He eivät niitä olleet koskaan kunnolla opetelleet. Evakot joutivat asumaan kartanon liiterissä, jossa oli valtavasti puita ja paljon hiiriä, joista tuli hyvin kesyjä. Kun väki kävi nukkumaan ja jos sattui olemaan kylmä vuodenaika, hiiret tulivat nukkumaan taskuihin ja hihansuihin. Liiterissä asumisesta oli se etu isännälle, että oli helppo komentaa tuomaan puita, aina siellä joku oli paikalla. Suurin puukanto-operaatio oli kartanon saunan lämmittäminen. Isäntä oli eläkkeelle jäänyt eversti. Hän oli armeija-aikojensa muistoissa rakentanut saunasta niin tilavan, että sinne olisi mahtunut sata miestä yhtä aikaa saunomaan. Kiuas ulottui lattiasta kattoon ja sinne mahtui puita niin paljon, että vaikka evakot olisivat kantaneet täysiä sylillisiä koko päivän tulipesään, ei se olisi ollut vielä puolillaankaan. Tulta ei olisi millään saatu syttymään muuten kuin polttopullolla, joka heitettiin tulipesään. Saunan lämpiäminen kesti pari päivää. Kerran saunassa tapahtui traaginen onnettomuus, kun isännällä oli vieraita Espanjasta – hän oli kenraali Francon ystävä. Isäntä vei vieraat saunaan, jossa he istuivat lauteilla alusvaatteisillaan, kun eivät kehdanneet riisuutua. Isäntä lähti ulos ja lukitsi pienessä hiprakassa, kiusaa tehdäkseen, saunan oven. Vieraat hakkasivat ovea itkien ja rukoilivat isäntää avaamaan. Kun isäntä viimein nauraen avasi oven, vieraat syöksyivät jokeen ja hukkuivat sinne, joka ainoa. Armi kertoi, että myöhemmin isäntä murtui täysin, kun tuli tieto hänen poikansa kaatumisesta rintamalla. Evakotkin itkivät, vaikka poika oli sylkenyt heihin päin joka kerta, kun tuli lomille. Armi oli vastannut puhelimeen, kun esikunnasta soitettiin. Toisesta päästä kuului pihinää, kuin painetta olisi laskettu veturista ja sen jälkeen käen kukuntaa muistuttavaa ääntä, joka katkesi koiran vihaiseen haukkuun. Sitten joku sanoi vain: ”Se kuali”. Armi tajusi heti, että kyse oli pojasta, puhelinluuri putosi hänen kädestään ja jäi kolkkaamaan seinää vasten. Armi itki niin rajusti, että emännän, joka oli hyvin järkyttynyt itsekin, piti kierittää saliin suuri tahkokivi, johon istutti Armin.  Kävimme päivällispöytään. Villen syömisestä ei tahtonut tulla mitään. Hän alkoi nuokkua pöydässä, mutta havahtui kesken kaiken, katsoi isää ja sanoi silmät lautasiksi laajenneina: ”Sä kuolet kello puoli yhdeksän huhtikuun 15. päivä”. Pirkko-täti poimi nakkeja keitosta ja keräsi niitä muovipussiin, hän sanoi säästävänsä ne kissoilleen.  Päivällisen jälkeen täti ehdotti, että pelattaisiin spiritismipeliä. Hän sanoi että oli pelannut sitä kissojensa kanssa monta kertaa ja saanut joka kerralla yhteyden tuonpuoleiseen. Kissojen vanhin oli keskustellut poikansa kanssa, joka kuoli rotanmyrkkyyn. Minua pelotti mutta muut innostuivat. Verhot vedettiin olohuoneen ikkunoiden eteen ja valot sammutettiin. Pirkko-täti sytytti kynttilän ja asetti pöydälle puuankan. Hän otti kassistaan kirjan, jonka sanoi olevan ”musta raamattu” ja alkoi lukea loitsua kolkolla äänellä: ”Kuka vielä jaksaa / ristinaulat maksaa / tuulet jo yltyy / himot kyltyy / murhia turhia / kieroja mieroja”. Ankka alkoi liikkua naristen pöydällä, sen suu loksahteli ja se pysähtyi jokaisen pelaajan eteen, tyhjillä silmäkuopillaan tuijottaen. Minä lähdin juosten pöydästä, ankka putosi lattialle ja lähti vaakkuen perääni. Minua alkoi pyörryttää ja kaaduin. Joku mahti otti minut käsivarsilleen ja laski hellästi heijaten alas matolle. Kun heräsin, verhot oli vedetty ikkunan edestä. Ville poltti tupakkaa ja täti kinasteli isän kanssa jostakin. Pirkko-täti lähti, mutta Ville jäi Armin kanssa yöksi. Kuulin yöllä kiivasta supatusta siskonpedistä. Ville kähmi Armia, Armi tiuskaisi, että halusi nukkua. Ville suuttui ja sanoi menevänsä vessaan ”vetämään käteen”. Hän viipyi pitkään ja palasi viimein mitään puhumatta vuoteeseen.