Muistanpa erään tapauksen lomamatkaltani. Istuin junassa, jonka piti lähteä tunnettuun luostarikaupunkiin. Kun olin siinä mietteissäni, joku koputti ikkunaan. Hän seisoi laiturilla, viittoili ja pulisi kovasti jotain. Päättelin hänen käsimerkeistään, että olin väärässä junassa. Otin tavarani ja juoksin kohti toista junaa, joka oli juuri nytkähtänyt liikkeelle. Onnistuin kiipeämään junaan viime hetkessä. Juna oli täynnä ja minun oli jäätävä seisomaan vaunujen väliseen käytävään. Juna kiihdytti nopeasti vauhtia ja maisemat vilistivät silmissä. Kun rata kulki kapeassa solassa ja vuorten seinät peittivät auringon, tuli melkein säkkipimeää. Luostarikaupungin piti olla alle tunnin matkan päässä, mutta kun jossakin vaiheessa vilkaisin kelloa, huomasin, että olimme olleet matkalla jo yli kaksi tuntia. Menin vaunuun ja kysyin kömpelösti paikallisella kielellä eräältä naiselta, mihin olimme matkalla. Hän katsoi minua vihaisesti eikä sanonut mitään. Muut käänsivät katseensa pois. Joku söi eväitä, toinen hyräili eteensä tuijottaen synkkää, monotonista sävelmää. Äkkiä kirkas valo tulvahti vaunuun. Olimme tulleet vuorten varjosta avaralle tasangolle, kaukana kimmelsi meri. Rata alkoi kaartua ja kuljimme pitkän matkan rannikon suuntaisesti. Mitään erityistä katsottavaa ei tomuisella tasangolla ollut. Viimein juna hiljensi vauhtiaan ja ajoi sisään suuresta metalliportista. Ihmiset alkoivat kerätä tavaroitaan. Säiliöistä, konteista, nostokurjista ja laivanrungoista päättelin, että olimme jollakin telakalla. Ihmiset hajaantuivat pieniin ryhmiin ja katosivat kuka minnekin. Jäin seisomaan yksin pihalle. Silloin vartijakopin ovi aukesi. Sieltä minua kohti lähti leijailemaan tylyn näköinen mies.