On merkillistä, kuinka vähän sitä muistaa nuoruutensa päivistä. Mieleen on saattanut jäädä jokin tunnelma sadepäivästä, jolloin piti lähteä sienimetsään, tai sunnuntaista, jolloin pyhäkoulun käymisestä tuli loppu. Pyhäkoulussa tilanne kerta kaikkiaan karkasi hallinnasta. Meille oli annettu seuraavaa tuntia varten tehtäväksi tuoda jokin harras esine kotoa. Joku toi hautakynttilän, joku taas, tylsän tekopyhästi, raamatun. Minä toin puoliksi syödyn sillin. Se herätti tietenkin naurua. Opettaja näytti suuttuvan, mutta yritti hillitä vihansa ja kysyi määkivällä äänellä, lempeyttä teeskennellen, mikä siinä oli harrasta. Vastasin, että sitä oli syöty suurella hartaudella. Opettaja otti rasvaisen sillin käteensä ja silmät salamoiden söi sen suihinsa yhdellä hotkaisulla. Tähän provokaatioon vastasin oitis nousemalla ylös pulpetista ja lähtemällä juoksemaan ympäri salia. Samalla huidoin käsilläni, kuin olisin lentänyt. Esitin arkkienkeli Gabrielia. Opettaja raivostui ja meni kaapille, jossa säilytettiin hartauskirjallisuutta ja entisten pyhäkoulunopettajien luita. Hän otti sieltä nipun virsikirjoja ja alkoi niillä heitellä minua. Pakenin ulos. Sen koommin en tunneille palannut. Opettaja pui minulle nyrkkiä, kun tuli vastaan kadulla, mutten voinut ottaa häntä vakavasti. Tiesin, että hän oli iskenyt himokkaat silmänsä kanttoriin. Olin nähnyt hänen ahmivan kirkossa kanttorin uhkeita muotoja, kun tämä tukka nutturalla, posket punehtuneina, yritti virvoittaa urkuja soimaan. Sieltä tuli kuitenkin joka kerran sama merimiesvalssi. Se oli merkillistä. Virittäjä oli käynyt moneen kertaan urut tarkastamassa, mutta lähti aina päätään pudistellen pois. Kirkkokansa lauloi sitten kaikki virret merimiesvalssin tahdissa, mikäs siinä auttoi. Ja päivänvalo tirskutti kirkon harmaassa lattiassa.