Kävin katsomassa äitiäni sairaalassa paria päivää ennen hänen kuolemaansa. Hän oli tiedottomana  suurimman osan aikaa. Kun hoitaja yritti tunkea ruokaa lusikalla hänen suuhunsa, hän avasi silmänsä hetkeksi. Niissä oli vihainen katse. Hänen rauhaansa oli häiritty, kuin pimeää polkua kulkeva olisi äkkiä tempaistu häikäisevään valoon. Kuolinpäivänä kävin sairaalassa myöhään illalla. Hän makasi erillisessä huoneessa, pöydälle oli sytytetty kynttilä. Sanotaan, että kuollut näyttää rauhalliselta ja kauniilta, kun huolet ja vaivat ovat kaikonneet. Minusta kuollut näyttää lähinnä typerältä. Suuta pitää kiinni pään ympärille kiristetty liina, silmäluomet on liimattu kiinni. Äidin kasvot olivat kalpeat ja vahamaiset, ilme oli poissaoleva, mitäänsanomaton.  Koetin hänen otsaansa, se oli hiukan lämmin vielä. Uskaltauduin silittämään hänen päätään ja olisin voinut vannoa, että hänen ilmeensä muuttui hivenen ärtyneeksi, niin kuin hänen elossa ollessaankin. Häntä ei saanut koskea. Kun vielä samana pimeänä elokuun iltana lähdin käymään isäni luona ja kerroin suru-uutisen, hän sanoi vain ”Voi-voi”. Siis kuin joku ulkopuolinen, joka päivittelee jonkun sairautta tai kuolemaa ja huokaisee: Voi-voi.

Jouduin järjestämään hautajaiset, isästä ei ollut mitään apua. Sen verran hän pääsi väliin sohlaamaan, että kun olin toivonut virttä ”Oi Herra, luoksein jää”, niin isä oli mennyt muuttamaan sen toiseksi. Siinä laulettiin joistakin kupeista, jotka kaiketi symboloivat pyhyyden olemusta, kertosäe meni näin: ”Arkikupit panee kali-kali-kali-kali, niin pyhäkupit panee kili-kili-kili-kili”. En ollut sitä koskaan aiemmin kuullut. Olisivat laulaneet saman tien ”Pienet sammakot”. Koko hautaan siunaamisen ajan isä jankutti, että arkku ei ollut äidin, vaan jonkun toisen. Pappi puhui mitä sattui, äiti oli kuulema upseeri, joka oli palvellut Suomen armeijassa. Hän oli oikeasti metallitehtaan kokoonpanolinjan duunari, mutta isä oli puhunut papille jotakin puuta heinää. Puheen jälkeen isä laski kukkakimpun arkulle ja piti sekavan, mumisevan yksinpuhelun heidän elämästään. Hän kuvaili joitakin yhdentekeviä tapahtumia, kuten kastematojen keräilyä myöhään illalla nurmikolta kalareissua varten ja laivamatkaa, jolla äiti oksensi matolle.

Varsinainen farssi oli uurnan laskeminen.  Uurna oli pienessä kappelissa, menimme istumaan penkille. Olisin halunnut, että oltaisiin vain oltu hiljaa, mutta isä rupesi kertomaan jostakin naapurin Lassesta, josta oli tullut niin paljon tuhkaa, ettei se mahtunut yhteen uurnaan, vaan niitä tuli kaikkiaan kolme. Ne haudattiin vierekkäin, Lauri Nordberg A ,B ja C. Hetken päästä kappelin ovi raottui ja suntio, nuori nainen, otti uurnan ja pyysi meidät mukaansa. Menimme jonkinmoiseen golfkärryyn, minä istuin etupenkille uurna sylissäni. Isä tuijotti kärryä ajavaa suntiota kuolanoro suupielessä. Hän flirttaili koko matkan hautapaikalle kyselemällä niitä näitä suntion työstä, siitä mistä nainen oli kotoisin ja mitä teki viikonloppuisin.  Haudalla kuoppa oli valmiina uurnalle. Laskimme sen kuopan pohjalle, sitten tartuin lapioon ja peitin montun hiekalla. Isä halusi, että meistä otetaan kuva. Hän oli kai nähnyt jonkun amerikkalaisen filmin, jossa ollaan käsi kädessä haudalla. Niinpä hän otti minua kädestä, mikä oli sairainta, mitä voin kuvitella. Koskaan aiemmin hän ei ollut pitänyt minua kädestä, tuskin edes lapsena.  Kyse ei ollut aidosta surusta vaan teatterista. Että voi sitten näyttää tuttaville tällaisen kuvan. Siinä sitä surtiin käsi kädessä, maailmaan yksin jätettyinä. Voi-voi.

Mietin, millaista turvattomuutta hänen elämässään oli, kaikkea olemista oli aina sävyttänyt pelko siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Minua hän ivaili, kun minulla ei nuorena miehenä ollut tyttöystävää. Hän kai pelkäsi, että olin homo. Olin kesätöissä hänen työpaikassaan ja hän sanoi minulle kerran kahden kesken häpeävänsä minua. Olin työporukan aamupalaverissa näyttänyt nyrpeältä ja alakuloiselta – mitä työkaverit nyt ajattelivat hänestä? Hän varoi aina visusti käyttäytymästä poikkeavasti ja kopioi valtavirran trendejä, halusi olla nuorekas. Hän oli saanut joistakin kaupoistaan rahoja ja leveili niillä, erityisesti humalassa. Hän osti itselleen nahkatakkeja ja norsunjalan paksuisia kultaketjuja. Ehkäpä ne toivat turvallisuuden tunnetta hänen tyhjään maailmaansa.