Kävellessäni F:n kaupungin hämyisillä kaduilla näen eräässä puistossa itseni, siis elävän kaksoisolentoni, istumassa puiston penkillä. Hän ottaa naukkuja pullostaan. Kävelen uteliaana hänen luokseen. Hän hätkähtää minut nähdessään ja ryntää pystyyn. Esittelen itseni ja kysyn, onko hän samanniminen kuin minä. Hän vastaa myöntävästi, hieman kankealla suomenkielellään. Kysyn,  onko hän levyseppä kuten minä, mutta hän kieltää ja vastaa olevansa kirjailija. Oikeastaan olen työtön levyseppä, mutta eihän se tätä outoa tilannetta miksikään muuta. Hän sanoo, ettei enää käytä yhteistä nimeämme, vaan on muuttanut sen Jalletus Rosenchahkaksi ja tällä nimellä hän on kirjansakin kirjoittanut, kaksi keskinkertaista rakkausromaania, joissa kukaan ei saa ketään omakseen.

Olin levyseppänä telakalla, joka irtisanoi suuren joukon työntekijöitään jokunen vuosi sitten. Elelen perintörahoillani ja pienellä toimeentulotuella.  Hitsasin peltilevyjä laivoihin. Hän kertoo menneisyydestään, jonka perusteella pystyn päättelemään, milloin maailmanviivamme ovat erkaantuneet. Olen lähes varma, että se liittyi braanien törmäykseen multiversumissa, josta kvanttifyysikot raportoivat. Siitä oli Iltasanomissakin.  Tapaus on outo enkä muista kuulleeni kertomuksia vastaavasta. Hän sanoi tuohon aikaan löytäneensä itsensä täältä, juopottelevana ja henkensä pitimiksi kirjoittelevana. Minä taas valmistuin ammattikoulusta kehnoin arvosanoin laivalevysepäksi. ”Sä voisit korkeintaan väsätä Titanicin pellit”, sanoi opettaja minulle päättöjuhlassa.

Kaksoisolentoni kaivaa repustaan repaleisen vihkon, jonka sanoo olleen hänen ensimmäinen hengentuotteensa, pieni runokirja. Selaan tahmeita sivuja, runot on kirjoitettu suomeksi, viereisellä sivulla on käännös portugaliksi. Ensimmäinen runo kuuluu näin:

     

”Paikoin paljolti kosolti,

numeraaliset joukot tiivistyvät pilviksi,

hakkaan mattoa paljain nyrkein,

junarata vääntyy tahtoni mukaan.

Katseeni on lainattu lokinsiipiin,

olen turta merenkäyntiin.

Purjeiden pakahduttava pulleus”.

 

Hän sanoi odottaneensa kirjastaan nobelia, mutta sitä ei kuulunut. Hän huitaisee kädellään tyhjää, ottaa pullostaan viime huikat ja heittää pullon penkin aille. Hän sanoo, että voisi kutsua minut kylään asuntoonsa, mutta unohtaneensa leipoa pullaa ja näin vierailu olisi hänen mielestään mahdoton ajatus.