Vuori kohoaa jyrkästi edessä. On vain jatkettava, vaikka minua jo väsyttää ja vastuullani on ryhmä vanhuksia. He palelevat jo nyt, päivänvalossa, ja tällä korkeudella. Ylempänä voi olla jopa lumilaikkuja. Ja millä minä näitä hauraita ihmispoloja puolustan polinaarien hyökkäyksiltä, kepillä huitomallako? Täytyy vain toivoa, etteivät ne ole meitä havainneet. Teinpä niin tai näin, arvostelua kyllä tulee riittämään. Sitä en kuitenkaan aio tällä kertaa kuunnella, vaiennan sen kirouksilla, jotka olen oppinut vuorikuilujen kansalta. Ja mikä helvetin opas minä olen? Yksinkertainen tilintarkastaja, joka erehtyi sekaantumaan erääseen tuottoisaan liiketoimeen, laittomaan tietenkin. Kaikki sujui kuin rasvattu, kunnes muuan eläköitynyt poliisi eräänä päivänä koputti ovelleni ja sanoi tietävänsä kaiken. Hän lupasi vaieta, jos suostuisin viemään vanhukset luvattuun maahan. Pakkohan siihen oli suostua. Ryhmä oli jo seuraavana aamuna ikkunani alla odottamassa. Ansaitsemani laittomat tuotot olin ehtinyt siirtää ulkomaille varmaan talteen, syvälle maan uumeniin, titaaniteräksestä taottuun holviin.

Vanhukset kitisevät, määrään pidettäväksi tauon. Istahdan heistä etäälle ja jään nojaamaan päätäni  kiveen. Silmissäni sataa ankara väsymys. Juuri kun olen nukahtamaisillani, kuulen huutoa. Nousen ylös ja riennän ryhmän luo. Joku on löytänyt polinaarin raadon, parimetrisen votkaleen, siivet repaleina, suomuinen pää puoliksi syötynä. Pormestarin kasvonpiirteet pystyy juuri ja juuri erottamaan.  Rauhoittelen vanhuksia satuilemalla, että se on vain korppikotka ja sutkautan oheen hävyttömän vitsin amatsonista ja faunista. Se saa kaikki nauramaan ja unohtamaan ruumiin. Hoputan lähtöön ja kerron yöpymispaikasta eräässä luolassa ylempänä. Jätän kertomatta, että tarkoitus on päästä tänään mahdollisimman korkealle, jotta he ehtisivät tottua ohueen ilmanalaan. Matkalla on kerättävä risuja ja oksia nuotiota varten. Nuotion sytyttäminen voi olla vaarallista, mutta se on tehtävä lämmön saamiseksi. Ensimmäiset kaksi vanhusta pyörtyvät noin kilometriä ennen määränpäätä. Tuleeko tästä mitään? Virvoittelen heitä poskille läpsimällä, paareja ei ole. Juotan molemmille rommia suoraan pullosta. He pärskivät ja yskivät, mutta pääsevät tuettuina jaloilleen ja lähtevät hoippumaan joukon perässä eteenpäin. Pian he ovat ympärihumalassa, törmäilevät toisia päin ja rähisevät. Muut alkavat vaatia osuuttaan. Annan  jokaiselle tukevan ryypyn, repussa on pari pulloa vielä. Rinteessä on sinisenmustia kivenjärkäleitä. Olisivatko ne taivaalta tipahtaneita? Ne ovat luultavasti magneettisia, sillä niiden ympärillä makaa pökertyneitä lintuja.

Viimein humalainen joukkiomme hoippuu luolalle. Sytytämme turhia varomatta ison roihun. Nuotio lämmittää, kuuluu jo nauruakin. Kuumennan jonkinmoista pussikeittoa, jota jaan kaikille pienellä puukauhalla. Pimeyden laskeutuessa kääriydymme huopiin.  Minä jään vartioon. Yön aikana ei häiriöitä ole, vain yksinäinen vuorikissa käy silmät suurina ihmettelemässä tulta. Pari rakettia taivaalla näkyy, ainakin toinen on matkalla Titaniin. Ennen sarastusta nukahdan ja herään vasta vanhusten aamutohinoihin ja hölpötykseen. Panen kahvit tulelle. Ylitys on tehtävä korkeimman huipun kautta, ohitettava suuret luukasat ja aloitettava sitten viipymättä laskeutuminen toisella puolen vihelmöivään laaksoon, jossa alastomat neitsyet odottavat meitä turpein nännein, hopeisilla tarjottimilla viinirypäleitä ja nektaria. Mutta nyt rinne jyrkkenee, kylmä tuuli puhaltaa ja vanhusten kitinä alkaa. Karjun heille ja käsken vaikenemaan. Juuri silloin Aurinko tulee esiin, alkaa lämmittää rinnettä eikä kylmyys enää tunnu. Lämpöä riittää, vaikka osa Auringon pinnasta on mustunut. Arvellaan, että se johtuisi auringonpilkuista, mutta myös aurinkoruttoa pelätään, sen tiedetään raivoavan naapuritähdissä.   Kiipeäminen onkin helpompaa kuin luulin, sillä ylös asti johtaa polku. Jotkut alkava laulaa reippaita matkalauluja. Näkymä huipulta on sykähdyttävä. Vihreys jatkuu silmänkantamattomiin, horisontissa kimmeltää meri. Huippu on kuin nuolenkärki; kerrotaan, että jos siihen asettuisi makuulle, pystyisi näkemään avaruuden mustiin syövereihin.

Juuri kun olemme aloittamassa laskeutumisen, vilkaisen taivaalle ja näen parven polinaareja, jotka selvästi ovat havainneet meidät. Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Piilotan matkapäiväkirjani  kivenkoloon, myöhempien aikojen pyhien tutkittavaksi. Elämä onkin jo käynyt tukalaksi kuplivassa universumissa eikä sellaista asiaa kuin ”tavallinen arki” ole ollut olemassa enää aikoihin. Joten  mitä väliä – vaikka vanhukset nyt kauhusta kirkuvatkin – kuolema tekee hyvää! Bon appetit, polinaarit! Torstai on toivoa täynnä.